XII LUKU.

Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin.

Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.

Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.

— Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä.

Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon.

Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.

Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen.

Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma.

Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.

Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri… nyt on köyri… nyt on köyri… kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin… täysin rinnoin… hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo…

Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.

Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä.

Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa, joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio nauroi sydämensä pohjasta.

Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen, se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.

— Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa? mietti hän.

Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä. Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.

Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:

— Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille, jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.

— Tämä juhla, jota nyt vietätte — Hannes jatkoi — on alkuaan pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja viettää vapaan viikon.

— Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.

— Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja, mielen irstautta, raakuutta… Jos näin jatkatte aamuun asti, niin olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja…

Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei ollut.

Hannes jatkoi:

— Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua vastaan.

Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine kylässä ollut paraita.

Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.

— Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin nauraen joukosta.

— Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.

— Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.

Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä pois ajamaan. — Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se läpi ihon niistä tippumaan.

— So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.

— Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä pimeyden voimien puoltajaksi…

Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan. Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.

Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi isäntä:

— Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!

Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia, rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat — hänelle!

Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!

Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:

— Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!

Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja tanssi alkoi — koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.

Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään. Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko laulaisit isänmaallisen laulun…?

Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa valuisivat.

Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut mahtavampansa. Hän oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin tylsät.

Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän? Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.

Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän — sen esitaistelija — on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään, sen pitää juuri ymmärtää se "oikea" hetki.

Samassa hänen povessaan kuiskattiin: "Mitä valitat? Onhan se sinun oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä! Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä."

* * * * *

Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin jalkoja vimmaisessa tanssissa.

Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin…

Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen, moneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi. Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.

Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin yht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko kyljessä horjahti lattiaan.

— Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.

Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.

Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä ja murhaaja Lois-Maijan isä.

Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.

Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.