XVIII LUKU.

Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän uskonut osaavan mieleistään hankkia.

Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa vain.

Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka, tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.

Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.

Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen, konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen, valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana hetkenä, joka vuosittain palaa.

Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna, joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä sydämissä herättäisi.

Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.

— Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.

— Eivät ole.

— Entä nuo omenat?

— Eivät ole.

— Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.

— Mutta sehän on suoranaista raakuutta… on talonpojan lasten pilkkaamista.

— Mitä lie, mutta niin on.

— Ei täällä toki sellaista.

— Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?

— Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.

— Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?

— En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian, säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.

Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti. Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin koulupiireistä.

Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset hytkähtivät.

Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.

Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se tulija oli.

Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.

Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi lämmetä ihmispaljoudesta.

Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.

Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille, pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta. Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä ja lapset lauloivat:

"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä kun joulu on —, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vaan laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on — kun joulu on."

Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia, oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi satua kertomaan ja tuomaan omenia.

Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa ollut ollut.

— Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta, täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset, siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui Hannes lopuksi.

Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä aikaisillekin kaupitellut.

Hannes kysyi rovastilta:

— Mitä piditte juhlastamme?

— Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.

— Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.

— En.

— Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui Hannes.

Holopainen nauroi opettajan selän takana.

Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.

Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla koulutalosta.

Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta kumartelemasta lumihankeen ja puhui:

— Sinä se vanha kettu ja liukastelija… herrain häntyri…!

— Aa… pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta itseään selvitellessään.

Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.

Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.

— Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain Holopainen ja tiukensi ohjaksia.

Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden vieraskäynnit.

Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.

— Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi Holopainen.

— Oikeinko todella?

— Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään. Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli. Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin maksamaan velkansa.

— Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.

— Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.

— Oikein.

— Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan. Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.

Näin tultiin perille.