← Table of contents
Opettaja

XXII LUKU.

Reading edition

Palatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli taas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään veteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän jo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin.

Maikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin sanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä paranemaan.

Siinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä juorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut.

Silloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen kasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy.

Rovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada kahden kesken puhua opettajan kanssa.

Maikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta sitten kävi vakavaksi ja ankaraksi.

— Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa… liian ikävää… en olisi tahtonut tulla… mutta minut melkein pakotettiin… puhui rovasti.

— Mikä asia se on?

— Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että…

— Että…?

Hannes kääntyi kohti rovastia.

— … että hänen tyttärensä on täällä koululla.

— Mitä siitä?

— Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun Maikkia täällä koululla pidätte… kylällä juorutaan…

Jo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti nousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta putosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi:

— Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne?

Hannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja puolusteli:

— Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö kotiinsa… ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että… että nuori mies ja nainen… elävät näin yhdessä.

— Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan siveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi.

Sillä veri lämminnä koskena täytti aivot.

Rovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi.

Maikki meni Hanneksen pyynnöstä pois.

— Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia… sylitysten istumisesta… suutelemisesta… ja sitten täällä yhdessä olosta…

— Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä.

— Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan… Hannes yritti taas ylös vuoteesta. Mutta ei päässyt.

— Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä ja aukaisee… minä itse en pääse ylös…

Rovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän kultasormuksen.

— Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan?

Nyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui:

— Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen… oli niin kovin ikävä, että minä tulin…, mutta nythän asia selvisi… Menkää Jumalan tähden avioliittoon…!

— Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin…

— Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea… minä teidät vihin… ja… ja… sepä… oli ikävä, että tulin… Mutta tulkaa terveeksi, herra Kauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä…

— Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama.

— Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen… ollut kaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä…

— Ja pettänyt papit ja talonpojat… yksin herrat ylemmätkin…

— Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen häntä tulemaan minun luo.

— Siinäpä se. Minä sen arvasin.

— Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa…

— Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni.

— Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton!

— Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään… oikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen parhaat kylämiehet,… keitetään sokurista ja vehnäpullista ja rieskamaidosta… Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse Juuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen emännän kanssa.

— Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki.

— Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä palkkansa.

— Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti.

— Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin.

— Minua hänen on vaikea pettää.

— Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt olen jo kovin väsynyt…suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi.

— Kyllä te paranette… otatte antipyriniä… antifebriniä… kyllä… kyllä… mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen ennenkuin liiaksi väsytte…

— Olkaa hyvä!

— Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä… sillä… sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.

— En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon… enkä siihen pystykään…

— Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte… te olette pohjaltaan kelpo mies… hyvä poika ja kunnon nuorukainen… mutta… mutta… johtomieheksi ei teistä ole… Siihen tarvitaan hyvin paljon kokemusta… sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana tuovat…

Rovasti huokasi.

— Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa… Ettekö tahtoisi nyt pyytää anteeksi…?

— Kuinka loukkasin?

— Te loukkasitte… tällaista vanhaa miestä… jolla on yli kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on… yksin isänmaan paras silmämääränään.

— Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras vitsoo… Oi, miten väsyn…!

— Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin rakastan isänmaata… tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja likaista…

Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan katsoi rovastiin.

— Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen maalit, joihin pyrkiä… niinhän tekee aina suuri runoilija… Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana… runoilijahan aina katsoo eteenpäin…

— Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.

— On mielikuvituksessa.

— Sitten minä olen pahasti pettynyt.

— Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa talonpoikaa… jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka Runeberg malliksi antoi.

— Mutta, herra Kauppi,… paha on, että te olette jäänyt niin vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää, huomaan minä.

— Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa syvälle… siten näkisi paheet… ja näkisi hyveet… edellisiä pois leikkaisi… jälkimäisiä kohottaisi… siten luodaan kultaluonteet… Runeberg-luonteet… joita herra rovasti rakastaa…

Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.

Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen vieraiksi.

— Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte minua… ehkäpä tietämättänne…

— Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään.

— Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua loukkaa?

Hannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä väsyttikin niin hirveästi.

— Te ette anna?

— Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata. Tahallani en ketään loukkaa.

— Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa minua vastaan?

Väsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi.

— Te ette anna?

— En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja painoi silmänsä kiinni.

Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.

Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:

— Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri lapsi…hopeahiuksinen lapsi… joka aina on elänyt vehnäspullalla ja mairitteluilla… kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.

Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.

Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt, hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua, vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.

— Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa…, puhui Hannes.

— Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille, johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.

— Toipumaan päin olen.

— On se hauskaa. Sillä sinä… mutta uskallanko sanoa…?

— Uskalla pois!

— Saat hyvin ikäviä vieraita…

— Keitä sitten?

— Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri mukanaan pari töyhtöniekkaa…

— Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole sinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä minua syyttävät?

— Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa vastustit kutsuntaan menemistä… sitten olet jakanut "kiellettyä" kirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan…

— Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta minä kärsin kansani tähden… ja se lohduttaa… minulla on niin rauhallinen omatunto…

Hannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui, oli äänessä syvän surun hillitty sävy.

— Sinut on ilmiannettu.

— Minä tiedän ilmiantajani.

— Epäiletkö rovastia?

— En toki… sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä voi olla.

— Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua… voi teeskennellä… paljonkin niinkuin me kaikki ihmiset… mutta tämähän on jo maanalaista kataluutta… kansallista roistoutta… ihmisellistä mädännäisyyttä…

— Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana pelissä, puhui Hannes.

— Kuka se ilmiantaja lie?

— Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.

— Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.

— Lähettikö sinut rovasti tänne?

— Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan… käskemään… sormen viittauksillaan kaikki ohjaamaan… Sinä olet häntä vastustanut… hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy. Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.

— Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi Hannes.

— Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä jään.

— Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän näyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät, niin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn, pastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan opiumia, nukun ja sitten olen valmis… Hae sinä itsellesi kirja ja lue sitä, puhui Hannes.

Näin he jäivät odottamaan santarmien tuloa.

Parin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta ja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle.

Pastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa opettajaa.

Upseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen pastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys.

— Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi.

— Aa… heittäypi…

— Ei heittäy… Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella.

— Aa… pappi! Upseeri kumarsi.

— Niin… pappi olen… ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois viemästä.

Samassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi.

Maikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli kokoontunut koko kylän väki.

Upseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä upseeri pahastui ja sanoi:

— On vankilassa lääkäri. Me viemme.

— Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi miehensä pukemaan Hanneksen.

Itse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa ja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut vangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan.

— Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes.

— On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea.

Upseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni opettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois.

Hannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista.

— Se on minun morsioni…! kihlattu morsioni… huusi Hannes lujalla äänellä.

Nyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa.

Pihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso Kalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin. Siellä hän oli sen päivän ja yön.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings