IV LUKU.

Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän oli mielestään lyönyt jotain laimin.

Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "rehellisyydestä". Se raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.

Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi, mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:

— Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä…

— Olin juuri lähdössä.

— Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen… tahdoin nähdä miestä, jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että teidät valittiin.

— Olen suuressa kiitollisuuden velassa.

— Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs… minä olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä — sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan — ja siitä huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.

— O'o! Niin pitkä virkaura.

— Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.

Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.

— Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.

Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:

— Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto… ja ymmärrys… ja järki… ja sivistys… Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso…

Hannes kovin hämmästyi.

Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".

— Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika". Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat… hih… hih…

Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta.

Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi myös saavansa istua.

— Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen emännän puhetta.

— Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa; varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille nauraa… on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä. Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko joukko kannattajia.

— Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.

— Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä vihollinen, nauroi Kallio.

— Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun emäntänsä sanoi, että sata tuhatta…

— Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni, niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä, jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan, niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi pyysi.

— Eikö muulloin karvaita käyttänyt?

— Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää…

Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi yltyen:

— Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan…

Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.

— No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua.

— Mutta esimies elikkä…

— Sano vain sinuksi!

— Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi…

Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi:

— Mene itse sinne yöksi, niin uskot!

— So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.

— Olit yötä? Sinä? Uskalsit?

— En tiennyt koko juttuja.

— Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?

— Toisessa.

— Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.

Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.

Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.

Sitten Kallio puhui:

— Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies, jota pitää… kunnioittaa.

Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:

— Ja pelätä…! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa antama… Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja rypistän otsani, vapisevat he. Näin…

Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:

— Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta… me koulumiehet ja sivistyneet…

Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan.

Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät.

— Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi:

— Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu.

Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:

— Ei me osata tehdä ruokaa.

Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.

Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.

Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä, vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan. Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä…

Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli vielä herkkua.

Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota likaisuutta… tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.

Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina, asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja samaten posliininen maitokannu…

Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä ellostava mauttomuus.

Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle ruumiillista pahoinvointia.

Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia villaesineitä.