XI LUKU.

Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit. Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua, näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia hetkiä.

Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan. Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.

Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.

Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille.

Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta.

Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä.

Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.

Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.

Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.

Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle."

— Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.

— Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen.

Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet".

Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.

Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa kaavamaisilla liikkeillä avasi.

Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden, alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta korskaa.

Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:

— Vai Orjasaaren uusi opettaja…

Ja sitten hetken takaa:

— Tervetuloa.

Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen kengistä hänen hiuksiin asti.

Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja huone täyttyi Kölnin veden lemusta.

— Oletteko käynyt seminaarin?

— Olen.

— Eikö mitään muuta opistoa?

— Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.

— Miksi ette käynyt lyseota loppuun?

— Ei ollut varoja.

— Mikä oli isä?

— Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.

Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.

— Pohjanmaaltako tänne tulitte?

— En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa. Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.

Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti esille pankki-Holopaisten paperit.

Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:

— Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?

— Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.

Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli vaiti.

Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.

Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:

— Siinäkin yksi puoliherra… hm… hm… Tulee ensi tervehdykselle sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä siinä kaulahuivia. Ja… ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille…

Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli, niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua… niin niin niin…

Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä, jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset puolivillaiset vaatteet päällä.

— Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.

Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa.

Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila… ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.

Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.

Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.

Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.

Mutta tämä…! Oih…! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys…

Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.

Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.

Hannes muisti raamatun sanat:

— Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.

Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure suupielessään ja sanoi:

— No nyt näitte meidän piispan.

— Näin.

— Miltä näytti?

— Komealta.

— Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan päällä.

He menivät tupaan.

— Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.

— Lupasi.

Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:

— Me lähdemme tänne toiseen tupaan.

He menivät ja siellä puhui Holopainen:

— Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä kai se ajan mukaan muuttuu.

— Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen täyteen ja käski opettajan ottaa.

— Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.

— Vai niin.

Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä siemauksella tyhjensi pikarin.

Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:

— En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa perhejuhlassa… pitää ottaa… tuntuuhan se kovin iloiselta… kun saa… vävyn…

Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii.

— Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti — hän on siinä ensimäinen asukas — otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.

Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.

— Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain.

— Miten niin?

— Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota… ei tuota… pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.

— Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.

— Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa… Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain… jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon… Jäi minun ja monen muun liivin alle… Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa… aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää.

Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui:

— Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?

— Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero.

— Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko.

Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo.

— Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia…

Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti.

— Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki…

Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.

— Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen.

Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli Hanneksen kädessä.

— Hyvin mielelläni.

Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.

— Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.

— Saa.

— Ettekö häntä vihaa?

— Koetan rakastaa…

— Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani Sakeus.

Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.