XXIX LUKU.

Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki — Juuso Kallio. Se kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja vahtivuoro.

Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta, nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja Kauppi oli se ainainen valon sankari — hänet ajettaisiin pitäjän rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!

Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin ne: Verot pois!

Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.

Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista, semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty. Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat, kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.

Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.

Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:

— Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!

Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:

— Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia… Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä… Nyt antakaa te, talonpojat, herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi… Hyi herroja!

Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi selälleen miesten niskaan.

Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.

Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:

— Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.

— Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.

— Kuka se on?

— Juuso Kallio.

Mutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti:

— Nyt näet, Holopainen, mihin suureen vaaraan sinun tähtesi antausin. Kohta kun jätin herrat, ovat he minua vangitsemassa. Se on kansan tähden! Miehet, suojelkaa minua!

Nyt komensi Holopainen taisteluun. Syntyi vimmattu tappelu. Kaikki sekamelskassa pyörivät. Nimismies oli hypännyt pöydälle ja huusi:

— Miehet! Minä varotan teitä, elkää sekauko virkatehtävääni.

Samassa vetäisi hänet Holopainen alas, antoi hänelle selkään nyrkin iskun, nousi itse pöydälle ja huusi:

— Miehet! Nimismies esittäköön, mistä syyttää!

— Juuso Kallio Karvisen pesän holhoojana on varastanut pesästä velkakirjoja, siirtänyt ne itselleen ja kantanut niistä maksut, puhui nimismies.

— Niistä voit häntä jäljestäpäin syyttää. Mutta nyt hän on meidän mies. Ja ellei nimismies mene hyvällä, niin me annamme kyydin, puhui Holopainen.

Joukko mylvi, Juuso Kallio huusi, mutta nimismies komensi miehensä ase käteen.

Niiden, suojassa meni nimismies Kalliota vangitsemaan.

Holopainenkin aseetonna tuli järkiinsä.

— Emme tahdo varkaita puolustaa, puhui hän. Vangitseminen toimitettiin. Ja niin lähdettiin.

Juusoa viemään kunnan vankilaan. Emäntä Karvinen, joka oli tullut kokouspaikkaan, seurasi saattuetta virheellisesti virttä laulaen. Nimismies käänsi Juuso Kallion rintarahan nurinkäsin, jottei päällekirjoitusta "rehellisyydestä" näkyisi vankilaan varasta vietäessä. — Holopaisen kanssa on minulla vielä tili käräjillä, sanoi nimismies mennessään.

— Kiitä pistoolejasi, että näin vähällä pääset, lähetti Holopainen vastaukseksi.

Kokouksen yleisö oli nyt kuin vasten suuta lyöty. Mutta pian toinnuttiin.

— Nyt lähdetään joukolla rovastilaan puhumaan siitä palkkausjärjestelmästä, kehotti Holopainen.

Ja niin lähdettiin.

Rovasti istui levollisena pappilassaan. Hän olisi tahtonut lähteä kokoukseen mieliä rauhoittamaan, mutta häntä ei laskettu. Sillä pappilassa oli paljon muitakin ihmisiä. Hannes sinne ensin oli jäänyt, vaikka rovasti oli kyllä sanonut yksinkin tulevansa toimeen. Palvelijoilleen oli hän antanut vapaan vallan mennä kokoukseen. Mutta nyt ei yksikään ollut lähtenyt. Ja pitäjältäkin oli saapunut paljon ajattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä pappilaan, kun olivat kuulleet metsäkansan uhkauksista, niin että rovastin ympärillä kotonaan oli sankka parvi ystäviä.

Kun he kysyivät, eikö rovasti pelkää, osotti rovasti pöydällä avonaista raamattua ja vastasi:

— Tässä on minun turvani.

Kaikki huomasivat, että rovastissa on tapahtunut perinpohjainen muutos.

Kokouksesta tuotiin kamalia viestejä pappilaan. Ja lopuksi se tieto, että Juuso Kallio on vangittu ja että Holopainen metsäkansan eturinnassa marssii pappilaan.

— Nyt on rovastin lähdettävä pois siksi aikaa kuin he ovat täällä, esitti Hannes.

— En minä pelkää, vastusti rovasti.

— Mutta Holopainen kiivastuneena voi tehdä tyhmyyksiä. Sekä rovastin että Holopaisen turvallisuuden tähden on parasta, että rovasti lähtee… lyhyeksi aikaa vain, neuvoi Hannes edelleen.

Niin kehottivat muutkin. Rovasti taipui ja lähti kieseillään ajamaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä joukko tulisi.

Kun metsäkansa saapui pappilaan, meni Hannes sitä vastaan, antoi Holopaiselle kättä ja puhui:

— Ystävä! Täällä on jo tapettu…

— Kuka on tapettu? kysyi Holopainen kuin säikähtäen.

— Virkavaltainen, ylimyksellinen, ylellinen henki, vastasi Hannes.

Holopainen nauroi jo.

— Sinäkö sen tapoit?

— En.

— Kuka sitten?

— Rovasti itse.

— Enköhän minä ollut mukana tappamassa? kysyi Holopainen.

— Olitte tekin.

Taas Holopainen nauroi ja tuo satapäinen miesjoukko hänen takanaan.

— Mutta minun pitäisi saada rovastia puhutella siitä palkkausjärjestelmästä, sanoi Holopainen.

— Ei ole rovasti nyt kotona. Pitää puhua toisella kertaa.

— Missä on rovasti?

— Läksi pakoon.

— Ketä?

— Pankki-Holopaista.

Holopainen nauroi yhä lujemmin ja sanoi joukolleen:

— Tämä on ihana päivä. Nyt olen isäni vertainen poika. Siellä annoin nyrkistä nimismiehelle, täällä olen rovastin ajanut maantielle kodistaan. Eläköön kansan valta!

Holopaisen mukana tullut joukko huusi "eläköön", Hannes sitä huusi ja siellä pappilassa ollut iso väkiryhmä huusi samaa.

Mitä näitä ihmisiä sitten erotti? kysyi Hannes itseltään.

Hän ryhtyi puhumaan, kun huomasi pitävänsä kädessään kohtauksen johtolangat:

— Nyt on todellakin kansan valta. Mutta jolla on valta, pitää olla myös ymmärrystä sitä käyttää. Kansa on paljon kärsinyt huonoilta virkamiehiltään. Virkavaltaisuuden aate on nyt tapettu. Ja kun kerran aate on tapettu, niin sen kannattajat kuolevat itsestään kuin kärpäset kylmän tullen. Ei siihen nyrkkejä tarvita. Meillä on tässä äärellämme siitä loistava esimerkki. Rovasti on muuttunut minunkin ystäväkseni, vaikka hän ennen halveksi niin pientä miestä kuin minä olen. Ja tästä puoleen hän on teidän jokaisen ystävä. Se entinen virkavaltainen rovasti on kuollut ja kuopattu, ja tässä hänen omilla rappusillaan minä teille julistan, että meillä on uusi rovasti, kansanvaltainen ja uudestasyntynyt rovasti. Ja missä on Juuso Kallio? Se raskas pimeyden pylväs on vankilassa. Katso: vanhat johtajamme ovat poistuneet ja kaikki on uudeksi tullut! Uusi aika siis tännekin koittaa. Pitäjämme taivaalla on rusottava huomenkoitto. Mutta siirtykäämme laajemmalle alalle! Koko Suomen kansa on nyt kahleensa katkonut. Ja köyhä rahvas on ihmisarvoonsa korotettu. Siitä minä riemuitsen, mutta samalla vaadin, että tämä rahvas ymmärtää ihmisarvonsa yksin täälläkin. Me kansan kärsineet lapset emme taistele nyrkeillä, emme aseilla, vaan kannamme pyyntömme avomielisesti koko maan valtapöydälle ja vaadimme parannuksia oloihimme. Sillä nyt meille on annettu valta huono laki kumota ja uusi hyvä laki laatia, mutta ei itsekunkin omassa nurkassaan, vaan yhteisesti siellä suuressa neuvospöydässä, jonne kohta edustajamme lähetämme. Ja siellä ne pappeinkin palkat uudelleen järjestetään, mutta ei täällä vihassa ja torassa. Tällainen on se kansanvalta, josta nyt jokainen puhuu. Ja siitä se nousee kansanvaltainen uusi Suomi!

Hannes alotti "Maamme"-laulun. Ne yhtyivät siihen, jotka taisivat. Mutta kaikki lakittomin päin kuuntelivat sitä.

Kun se oli laulettu, puhui pastori:

— Minä tunnen tarvetta, pitäjäläiset, osottaa teille uuden johtajanne. Se on hän, Hannes Kauppi, Orjasaaren opettaja, jolle Luoja antoi kirkkaan älyn ja syvän lähimäisrakkauden, joita ilman elköön kukaan johtajaksi pyrkikö. Eläköön opettaja Kauppi, uusi johtajamme!

Huudettiin voimakas "eläköön". Sisältä tuotiin rovastin tuoli, Hannes painettiin siihen ja häntä riemusaatossa kantoi koko läsnäoleva yleisö, sekä valistunut että valistumaton.

— Sittenkin löysimme lopulta toisemme, puhui Hannes Holopaiselle.

— Enkö minä sitä jo kerran sanonut, vastasi Holopainen ja kysyi, menikö rovasti etäällekin, jotta voitaisiin takaisin kutsua.

Päivä loppui suuriin päivällisiin pappilassa, jossa pankki-Holopainenkin oli mukana ja istui rovastin pyynnöstä hänen vieressään.