YÖN ENKELI.

Äärillä elon myrskyävän rannan on kotini. Maapallon kohtalon siipeini alla kannan ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan, vaikk' äidin nimeä saa koskaan en, ma tiedän sen. Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.

Syleilen käden kahden valtamerta, mi syöksyy päin, ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen yöss' eläjäin. Mut sarastaissa kerran aamupuhteen, välähteen väkevämmän tulta, verta, ma äiti nimetön kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin säteiksi Jumalani pyhätön.

Ma teidät kaikki lapsikseni sain, te ihmiset; tähtenne teidän särjen taulut lain eess' syyttäjäin ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet, — ma sydämeenne näin. — Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.

Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään. Rataanne rakastan. Oon lohtu kauneuteen kaipaavan ja toivo tulevan, jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään. Niin tyhjää työnne on, te lapset inehmon, mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne ja paremmasta enne.

Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen, jot' ihanteista, uskost' ihmisten ma kehräilen yön enkeli. Ja silloin täytetty mun työni on ja maailman kohtalon. Taas tarttuu suitsiin säderatsuni, käyn lentämään tähdestä toiseen hätää välkkävään ja haihdun unelmana valkeuteen…