UUDENAIKAINEN RUNO.

Riihaton monologi.

Uudenaikainen runo, ma tunnen sinut, koko sun aapeluksesi osaan kannesta kanteen ja kaikki sun ylirealistiset, konstruktiivis-koneelliset La Morgue-näkysi: naisruumiin pantterilevon ja pienten porttojen nälkäisten jäsenten geometria-rytmin ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn ja esikaupunki-nokeen johtavat selkäydin-antennit, polttavilla katukivillä katuvan Pesupunkka-Magdalenan ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen, Rotonden ja Dômen mulattimallit ja maalari-epigonit takaraivottomat ja kabaretti-laulajain banaani-metaforat keskiyön aikaan, jolloin tuo vanha petite différence leijaa areoplaanilla ylitse kuilujen, välillä säätyjen säädyttömäin, heitellen alas palopuheita laisser-aller-teorian. Tunnen myös berliniläisen Blume-Annan ja Anna-Blumen, suurella kirjaimella kirjoitetut jymysanat ja ykstavuiset säkeet, laittomien lait, ja kolmannen internatsionalen kiroja sylkevät evankeliumit. Mein Liebchen, was willst du noch mehr? Niin uudenaikainen olen.

Mut milloinkaan et lohduttanut mua, sa puhkuva Pacific, sa uudenaikainen runo, et ylentänyt, nostanut, et antanut voimaa pyrkimään irti pakkotyöstä henkeä salpaavasta, jota elämä teettää, kestämään enemmän kuin ihminen kestää, ei, sit' et voinut sa tehdä, sa lauluton telme; yhtä vähän kuin mun laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto on riittänyt heille, joilla on kipeä tarve kieppua kirmassa kinon ja sylkäistä elämä esiin karuselli-kiireessä, vihlovin huudoin, laatusanoissa pillastuneissa. Niin vanhanaikainen olen.

Ja sittenkin! Aika on ilmaa. Uusi ja vanha sanoja vain, reklaamikylttejä tyhjiä, pintojen kuohaa! Ihminen eilen ja tänään, työssään ja rakkaudessaan ja sairaudessaan on alati sama. Hän pyytää viileää kättä polttavalle potilasotsalleen, hän rukoilee ikuisuutta katoavaisille kauneushaaveilleen, ja tahrattunakin tahtoo ojentaa veljille käden elämän valheen liejun suuresta suosta. Hän vaatii perspektiivejä ylös ja alas ja sivulle, kolmeen ulottuvaisuuteen, — mieluummin neljään — ja retkeilyalaa vieteille viiden aistin, — mieluummin kuuden —

Ken täyttävi nää hulluinhuoneesta tuodut tai sinne johtavat halut? Vain runoilija. Siks siedetään häntä itsemurhantekijää, hullua kroonillista, surmani entäjä, ukkosenjohdatinta taivahantulten, koesimpanssia, seeruminvalmistajaa elämän ruttoon. Ilman häntä ei oisi puhdasta ilmaa, ei lepoa viisaan, ei oisi myöskään maapallon päällä kuun kanavain karttaa: pienten porvariskotien juoksuhautoja parkuvan autuaita…

Mut sit' eivät tiedä he itse, nuo elämälle pelastuneet runoseerumin myrkyttämät sokeat onnelliset. He voivat hyvin ja heillä on voimaa elää ja varsinkin varaa halveksia runoja ja runoilijoita.