MUISTOLAULU.

Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko. Ken eli työssään, eläväksi jää. Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa ja Suomen korpipolut kaikki nää. Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää… Ma laulan sulle niinkuin ystävälle kaipaava sydän hiljaa helkähtää.

Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin teit kauneudelle aina kunniaa, jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään, kun poves hehkuvan jo peitti maa. Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat! Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa. Ma laulan sulle, laulutoverille, jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.

Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi muinoisin suven heljä onnenpuu, ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu. Ma laulan sulle rajan tuolle puolen sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu, kuin ikuisuuden eessä meren laine, mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.

Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä, maan kuorta tätä sydänkukkivaa, kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa yksikään kauemmaksi taivaan taa. Nyt irti elon ikäväst' on henkes, min kaipuu kantoi kohti Jumalaa. Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo suur'-tuntemattomalle laulahtaa.