IRTOLAISTEN PERHE.

En sukua ma saanut verisitein, sisarta, veikkoa… Sit' etsinyt en aattein, mielipitein maan parhaista. Mut tukiessain toista heikkoa ma löysin perheen kanssa lasten monten ja kodin lämmön kädest' osatonten.

Sain ystäviksein kaikki yksinäiset, sain heille laulamaan: »On veren huumat toiseen vetäväiset valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan. Me yksin tullaan, yksin mennään täältä. Ja haastellaan kuin väljän halki, pitkän pilven päältä;

kuin majataloss', iltahämärissä, miss' sama uupumus ui suloinen tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä. Yöleirin sen siroittaa aamu jälleen maailmalle, vain liesitarujen himarrus himmeä jää matkaajalle.

Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe. Se tahto elon lain. Se suurten sielujen on suurin vaihe, siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain. Ja voimakkain on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten, myös iskun iskemähän puolest' toisten.»

Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa mua tumma parvi tää. Ja silmä silmään, käsi käteen jää… Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa… … Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden, luon elämää vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.

Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan, niin läheiset ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan. On sama suru, eri kyynelet, on sama taisto, tavat erilaiset… Sa sielu hymyilet: Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!