MAAILMAN MERI.
Reading edition
Ma rannalla viivyn ja katson: meri musta on niinkuin yö. Ja ikuisen kurjuuden aallot lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn, miks heity en hetteeseen? Nuo kuohut ne tuutisi munkin utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson, miks käännä en silmiä pois? Tuoll' ylhäällä taivaan rauha ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu, en kuiluun myllertävään; ma maan olen värjyvä ruoko, ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha, niin puhdas ja ylhäinen, sydänkuormaksi tunnen sun katsees niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy, omantuntoni tuskana lyöt, ma syykseni tunnen kaikki sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla sylis ahmiva asettaa, niin että kuin kalvosta tähtein näkis kasvonsa kotini maa…
Kun ei ole voimaa mulla alas kutsua kirkkahat kuut ja sfäärien soittoon liittää surun, kuoleman sulkemat suut…
Ma uudet maat sekä taivaat, yön, päivän yhtenä nään; kunis onni se oma on kaikkein, sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin, pelastusta viel' löydä ma en. Tihut tuntoa vastaan lyövät elon aaltojen miljoonien.