TUULEE.

Oli perjantai ja tuuli kovasti. Kas! oikeita vaahtopäälaineita lahdella; kohisi ja suhisi, ja molemmat koivut rannassa, "poika ja tyttö", niinkuin niitä nimitettiin, taivuttivat oksiansa. Trapp katseli, miten ne huojuivat ja keinuivat, ja hän toivoi, että hänellä olisi ollut taikapeili. Siinä tapauksessa hän heti olisi muuttanut itsensä linnuksi saadakseen kiikkua koivun oksalla — hui miten hauskaa. Mutta kesken tuumiaan iski hänelle toinen ajatus mieleen. Hän nousi ylös, astui Tripin ohi, nipisti häntä käsivarresta, mikä merkitsi: "Seuraa mukana, mutta älä sano mitään." — "No", sanoi Tripp, kun he olivat astuneet vähän matkaa. "Lähdetään soutamaan", kuiskasi Trapp. "Mutta tuulee", vastasi Tripp. "Juuri sen vuoksi, etkö ymmärrä, että tahdon keinua."

Ei kukaan ollut sillalla. Sepä oli hienoa. Ja he ottivat kumpikin parin airoja ja sousivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Vaahto kuohui laineilla ja suolainen vesi pirskui kasvoihin. "Ihanaa", sanoi Trapp. "Suloista", sanoi Tripp, ja sitten he sousivat yhä edemmäksi.

Mutta kotona alettiin kaivata molempia poikia. Missä ihmeellä he piilivät?

Kauan etsittyä huomattiin, että "Trio" oli poissa, ja lopulta keksittiin pieni vene ulapalla, jossa oli kaksi mustaa pilkkua.

Iso veikko juoksi rantaan ja sousi heidän jälkeensä minkä jaksoi. Kaikki kerääntyivät rantaan, ja äiti sanoi vilkkaimmille lapsista: "Muistakaa, ettei kukaan saa nauraa, sillä tämä ei ole mikään leikin asia."

Merimiehet tuotiin maihin. He yrittivät näyttää topakoilta, mutta iso veikko oli hyvin vakava. Äiti astui heitä vastaan, ja aikoi juuri nuhdella heitä, kun pikku Trull pisti päänsä äidin kainaloon, löi kätensä yhteen ja huudahti kaikkein narisevimmalla äänellään: "Lapsi kullat, mitä te olette taas tehneet?"

Muut katosivat nopeasti laiturilta, ja äidin täytyi äkkiä ottaa esille nenäliinansa peittääkseen sillä kasvonsa. Sitten hän puri huultaan, tarttui kumpaakin poikaa käteen kiinni ja talutti heidät kotiin. — Mutta sen pitemmältä en tahdo kertoa, sillä seikkailu loppui hiukan ikävästi.