HUVIRETKI.

"Nouskaa ylös, pojat", sanoi isä eräänä aamuna, "lähdetään huviretkelle." Tripp haukotteli, Trapp ojensi jäseniään ja Trull hieroi unen silmistään. "Minnekä me lähdemme?" "Saarille", vastasi isä, "pitäkää nyt kiirettä, niin saamme laittaa ongenvavat kuntoon."

Pojat virkosivat varsin pian täysin hereille ja pukeutuivat niin nopeasti kuin suinkin. Tripin paita tuli nurin, "mutta vähät siitä, silloinhan onni on oikea", tuumi hän. "Hampaat voisivat kernaasti jäädä pesemättä", arveli Trapp, "mutta parasta on sittenkin pestä, sillä täti muistaa kyllä kysyä, ja silloin me saamme palata takaisin." Hetken kuluttua vesi porisi kaikkien suussa, punainen hammastahdas vaahtosi ja pienet kädet heiluttivat hammasharjaa kaikin voimin. No, vihdoinkin he olivat puetut. Seitsemänpeninkulman vauhdilla sitä kiidettiin sitten keittiön läpi. Suuri käsiliinalla peitetty kori oli pöydällä, toinen lattialla, jossa oli kahvipannu ja kattila kalasopan keittämistä varten, sillä oli määrä onkia kaloja. "Älkää unohtako suoloja ja tulitikkuja", kuului äidin varottava ääni, kun he hyökkäsivät ulos.

Ilma oli niin ihana kuin vain saattoi toivoa. Isot pojat laittoivat purjeveneen kuntoon, täyttivät pienen tynnyrin kaivovedellä, sillä merivesihän on suolaista eikä kelpaa kahvinkeittoon. Siinä tuli jo "Naperokin"; niin, sellaisen nimen oli Trull pienenä antanut keittäjättärelle, ja nyt kaikki kutsuivat häntä siten. Olipa hän kerta jäädä ilman kirjettäänkin, kun pojat eivät muistaneet hänen oikeaa nimeään. Hänellä oli kori käsivarrella, ja sitten kaikki läksivät laiturille. Vene työnnettiin vesille, ja iloisin mielin vilkutettiin hyvästiksi Emma tädille ja Othellolle, jotka jäivät kotiin. Koti pieneni pienenemistään mitä pitemmälle päästiin, lopulta näkyi vain huvilan peltikatto, joka kimmelsi hopeisena auringonpaisteessa. "Nyt Putte saa olla tähystäjänä", sanoi isä, kun he lähestyivät saarta. "Pitää etsiä hyvä maihinnousupaikka. Tuolla on viettävä kallionkieleke, katsohan, onkohan siinä niin syvää, ettei vene tartu pohjaan kiinni." Niin, hyvä siinä oli laskea maihin, ja iso veikko, joka piti perää, huusi: "Keksi esille; ottakaa vastaan."

Rannalla pojat löysivät sopivia voileipäkiviä ja alkoivat viskellä niitä. He olivat paljain jaloin, jotta ei haitannut, vaikka seisoikin aivan veden rajassa. Sitten he läksivät hakemaan risuja, joita oli runsaasti puiden alla metsässä. Rannasta he löysivät kauniita sinisiä kukkasia, pitkiä, hyvin pitkiä, ja hetken kuluttua punaisiakin, mutta ne olivat lyhyempiä. Joka tapauksessa he poimivat sinisen ja punaisen kukkakimpun, antoivat sinisen äidille ja punaisen tädille töyhdöiksi heidän hattuihinsa. Heti ne otettiin käytäntöön, ja poikien täytyi pakostakin ajatella intiaaneja. Heidän sisarensa Kinnu-Liisa sanoi, että toinen kukka oli nimeltään Veronica longifolia [rantatädyke] ja toinen Lythrum salicaria [rantakukka]. Hän oli kovin viisas, tuo Kinnu-Liisa, kun hän tunsi sellaistenkin kasvien nimet, jotka eivät kasvaneet edes kotimäellä, arvelivat pikkupojat.

Valkea liina oli levitetty kivelle, ja kupit ja kulhot, leivät ja voit, pullat ja ruskeat piparikakut sen päälle. — — — Voi toki, miten hyvältä se oli maistuva!

Isä oli kiinnittänyt riippumaton kahden puun väliin ja loikoi siinä katsellen äidin ja tädin hommia. Nyt kuului vihellyspillin ääni. Isot siskot tulivat juoksujalkaa toinen toisensa jälkeen, ja Napero toi höyryävän kahvipannun. "Miksi ruoka maistuu kaikkein parhaalta saaressa?" ihmetteli Trapp itseksensä.

Kalaonni oli hyvä, ja niin pian kuin kalat olivat vedetyt ylös vedestä ja tapetut, viskattiin ne Hildalle, joka perkasi ne sitä myöten.

"Kuules, Tripp", sanoi Ukko, "sinä et saa kiusata kalaa, se on heti tapettava. Tulehan tänne, niin opetan sinua", ja Ukko otti ahvenen käteensä, pisti sormensa kalan suuhun, taivutti äkisti päätä taakse, niin että niska taittui, ja kala kuoli heti paikalla. "Näin sitä on tehtävä, jollei ole veistä, ymmärrätkö nyt", kysyi Ukko. "Kyllä", sanoi Tripp, "en minä tahdokaan kiusata eläimiä, sillä tiedän että se on väärin."

Pikkupojat eivät malttaneet kauan onkia. He vetivät vavat ylös, ja Trull muisti kiinnittää siiman lujasti.

Kallionkieleke veneen vieressä oli kovin hauska. Veden rajasta se oli hiukan liukas, mutta eihän sitä tarvinnut mennä niin kauaksi. He kävivät kaikki rinnan istumaan ja liukuivat alas ja heistä tuntui ihmeen hauskalta, kun kallio poltti heidän jalkojansa. "Katsokaas", sanoi Trapp, "miten paljon särkiä on veneen alla!" He kumartuivat eteenpäin ja unohtivat liukkaan merenruohon. Loiskis! kaikki kolme pulskahtivat märkään veteen. He tarttuivat veneeseen kiinni ja kömpivät hiukan noloina ylös. "Mutta lapsikullat", huudahti täti, "mitä me nyt panemme teidän päällenne, kun emme ottaneet varahousuja mukaan?" Paidat ja housut levitettiin aurinkoon kuivamaan, puserot eivät olleet märkiä. "Nyt minä tiedän", sanoi äiti nauraen. "Tulkaahan tänne." Paluumatkaa varten hän oli ottanut mukaan poikien punaiset villaröijyt, ne, joissa oli kultaiset napit.

Äiti pujotti hihat housunlahkeiksi jalkaan ja napitti kiiltävät napit takaa kiinni. He olivat aivan kuin koreita marakatteja, ja täti ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta. "Saammeko nyt leikkiä purjeveneessä?" kysyivät pojat. "Kyllä te saatte. Varokaa vain, ettette putoa uudestaan veteen", sanoi äiti, "sillä sen useampia housuja ei meillä ole."

Äiti ja täti kävivät isän riippumaton juurelle istumaan. Heillä oli kirja mukanaan ja äiti luki ääneen, täti teki käsitöitä ja isä nautti. Aika kului kovin hauskasti, vain muutamat nenäkkäät hyttyset häiritsivät joskus rauhaa. Kovinpa he hämmästyivät, kun Napero vihelsi pillillä merkiksi, että päivällinen oli valmis. "No niin", sanoi äiti, sulki kirjan, nousi ylös ja karisti hameestaan pois kaarnaa, "tulkaa nyt, ystäväni." Isä kohosi istualleen riippumatossa ja katseli ympärilleen. "Missä on purjevene?" huudahti hän. Samassa kaikki olivat rannassa. Lopulta he keksivät sen lahdenpohjukassa, miten ihmeellä se oli joutunut sinne? Suuri veikko ja Putte hyppäsivät pieneen veneeseen, joka onneksi oli irroitettu purjeveneestä, ja soutivat voimakkain aironvedoin pikkupoikien jälkeen. "Mitenkä se kävi?" kysyi isä, kun he palasivat takaisin. "Kas", sanoi Trapp, "me otimme kukin airon ja koetimme työntää venettä rannasta ja lopulta nuora irtaantui kivestä ja me soljuimme rannasta. Te ette huomanneet mitään ja se oli kauhean hauskaa. Sitten me nostimme airot veneeseen ja olimme purjehtivinamme myrskyävällä merellä." "Luulenpa, että minun täytyy antaa teille hiukan kyytiä", sanoi isä, kun he olivat jälleen maissa. Mutta pojat juoksivat tiehensä, ja isä jäljessä. Toinen iloinen naurunpurskahdus seurasi toistansa, ja lopulta isä sai kiinni kaikki kolme marakattia ja toi heidät höyryävän kalakeiton ääreen.

Mutta kaikella on loppunsa, niinpä iloisella huviretkelläkin. Napero pakkasi tavarat koriin, ja Hilda auttoi häntä. Isot lapset kantoivat ongenvavat veneeseen. "Nostakaa purjeet", sanoi isä isolle veljelle. "Ei, ei!" huusi hän vastaan. "Mikä on hätänä?" ihmetteli isä. "Kaikki köydet ja kuutit ovat irrallaan." Se oli merimies Trullin työtä heidän purjehtiessaan myrskyisellä merellä. Siinä sitä kiivettiin, vedettiin, huudettiin ja soviteltiin. Kurren, joka oli ketterin heistä, täytyi kiivetä mastoon, ennenkuin kaikki oli taas kunnossa. Trull näytti hiukan nololta ja lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi mitään sellaista. Vihdoin lähdettiin matkaan. Onnellinen perhe keinui hiljalleen kotirantaa kohti.