KAUPUNGISSA.

Paljon ei ole enää kerrottavaa kolmesta pojasta. Muutaman päivän kuluttua he olivat taas kaikki kaupungissa. Trull sai ruveta käymään veistokoulua ja se oli hänestä hauskaa. Kaikki olivat täydessä työssä, ja siten pimeä syksy kului. Joululahjoja valmistettiin, ja täti toi aina silloin pöydälle lautasellisen omenoita. Joskus niitä ripustettiin nuoraan ja paistettiin avonaisen uunin edessä. Ne sihisivät ja sähättivät ja pyörähtelivät, ja joskus kuoret paukahtelivat hauskasti. — Saattoi tapahtua, että äiti sellaisina iltoina kertoi satuja. Hän puhui silloin usein pienestä lapsesta, "Ilon kukkasesta", joka levitti paljon aurinkoa ja riemua ympärilleen. Sen laulun, jota täti hyräili itsekseen aivan hiljaa, kun pojat riitelivät keskenään, tunsi varmaankin Ilon kukkanen, niin ainakin pojat otaksuivat.

Tahdotteko kuulla sen, vaikkeivät pojat pitäneet siitä lainkaan?

Sä ollos kiltti, hellä sun siskopiirissäs; jos riitaiset on toiset, sä näytä hyvyyttäs.

Jos eivät anna myöten, sä myöten anna vaan, niin kodissasi varmaan saat päivän paistamaan.

Eräs seikka oli kaupungissa hauskempi kuin maalla, niin pojat arvelivat, se nimittäin, että isä aina oli kotona. Kun hän pani tohvelit jalkaan ja puki kotitakkinsa ylleen, kiipesivät he hänen syliinsä, ja siinä oli hyvä olla.

"Miksi te tulitte niin myöhään aamiaiselle tänään?" kysyi isä kerran, kun pikkupojat olivat hänen luonaan. "Asian laita oli sellainen", sanoivat Tripp ja Trapp, "että me kotimatkalla näimme vanhan vaimon, joka heitti kellariin halkoja. Hän näytti kovin väsyneeltä, ja me arvelimme voivamme auttaa häntä, ja siksi me viivästyimme hiukan." "Se oli oikein, pikkupojat", sanoi isä.

— Miten varhain iltapuolella nyt tulikaan pimeä. Jo päivällispöydässä tarvittiin tulta, samoin aamulla, poikien pukeutuessa, mutta se oli vain hauskaa, sillä se näytti niin salaperäiseltä. Täytyihän myös puhua hiljaa, jotta toiset eivät heräisi, ja se tuntui aivan siltä, kuin joulupukki olisi seisonut ikkunan takana kurkistelemassa, olivatko lapset kilttejä; ja sitähän he kyllä halusivat, vaikka se unohtuikin joskus.

* * * * *

Koulu oli loppunut ja lapset olivat tuoneet kotiin hyvät todistukset. Nyt he vain odottivat joulu-aattoa.

Ja joulu tuli. Terveinä ja iloisina he saivat viettää ihanaa rauhanjuhlaa. Tiedättekö mitä Trapp teki joulun jälkeen? Hän istui alituisesti nenä kirjassa. Hän oli päättänyt ruveta "löytöretkeilijäksi". "Ensin", sanoi hän, "minä suoritan ylioppilastutkinnon, sitten käyn rippikoulua ja sitten lähden Afrikaan. Mutta rouvasta minä en huoli, sillä hän istuisi vain kotona ja marisisi, kun minä lähtisin aarniometsiin."

Tripp taas nikkaroi, ja jos taloon tuli joku korjaamaan lukkoja, johtoja tai sairaita tuoleja, niin heti paikalla Tripp oli vieressä katselemassa, sillä sellainen huvitti häntä.

Mutta Trull piti eniten palosotamiehistä, ja palosotamieheksi hän kerran aikoi tulla. — Sopikin erinomaisesti, että he asuivat niin lähellä palotornia. Kun sattui tulipalo ja hevoset ja kärryt ja ruiskut ja miehet kovasti toitottaen läksivät liikkeelle, niin voitiin olla aivan varmat, että kaikki kolme poikaa seisoivat ikkunassa nenät litteinä ruutua vasten. Monta kertaa, kun täti tai äiti avasi varovaisesti lastenkamarin oven nähdäkseen nukkuivatko pienokaiset, näkivät he kolmen ukkeliinin pitkissä yöpaidoissaan istuvan kuin kukot orrella.

Isä, täti ja äiti tuumivat monta kertaa täten: rakkaat, rakkaat pikkupojat, Tripp, Trapp ja Trull, miten paljon iloa onkaan tullut teidän osallenne. Oi, jospa te kasvaisitte kuin kukkaset kedolla — aina ylöspäin! Oi, jospa teistä voisi laulaa niinkuin kieloista:

Kielot valkeat nuo sulotuoksunsa suo, se on vilpitön, puhtoinen. Näin luontoaan he noutavat vaan — Herra itse on antanut sen.