HOUSUT.

"Kuinka suloista", huudahti äiti oikoen molempia käsivarsiaan, "nyt pikkupoikien housut ovat valmiit." "Niin, tuntuu yhtä hyvältä kuin pestyään päänsä", sanoi täti, "housut, jotka he tänä aamuna saivat jalkaansa, istuivat oikein hyvin, ja nämä uudet ovat leikatut saman mallin mukaan." "Siivotaan nyt jälkeemme", tuumi äiti, "ehkäpä meillä on pari päivää aikaa ommella koruompeluitammekin. Se tuntuu yhtä hauskalta kuin makeisten syönti." "Jos olet samaa mieltä kuin minä", ehdotti täti, "niin lähdemme hiukan metsään kävelemään." Äiti oli siihen halukas, ja hetken kuluttua he astuivat käsikynkässä veräjästä ulos. "Rakas ystävä", sanoi äiti, "pian on syksykin käsissä." "Niin, saapa nähdä, miten kauan sinä ja pikku Trull jäätte tänne maalle", sanoi täti.

Oi miten kaunis metsä oli ja miten loistavat värit niitettyjen peltojen tuolla puolen. "Mitäs tuo on?" sanoi täti. "Iloisia lasten ääniä", vastasi äiti. "Kylläpä he osaavat nauraa! Mennäänkö sinnepäin?" kysyi täti, "meidän kolme pikkuistamme ovat varmaan siellä."

He kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä, joka kiersi peltojen lomitse. Pian he huomasivat iloisen seuran, joka riemuitsi ja nauroi. Korsbergin talon kohdalla oli tavattoman hauska mäki; — se oli jyrkkä, se oli liukas, se oli puoleensaviekoitteleva. — Puoli tusinaa nuoria liukui sitä alas koko sydämen pohjasta. "Pois tieltä", huusi Tripp kovalla äänellä. Oi, millaista vauhtia se kävi! Voi, voi, voi! nyt kaikki kolme kiipesivät mäkeä ylös, ja selvästi näkyi se kohta uusista sinisistä housuista, jota he olivat käyttäneet ajopeleinänsä — se oli aivan harmaanvalkea. Äiti tarttui lujasti tädin käsivarteen. "Rakkaat lapset", huusi hän, "mitä te teette?" "Me laskemme liukua ja se käy kuin tuulessa", vastasi Tripp. "Mutta te olette aivan unohtaneet uudet housunne?"

Niin, housut he olivat kokonaan unohtaneet.

"Menkää kotiin", sanoi äiti, "vajassa on vanhoja säkkejä. Niitä te saatte käyttää kelkkoina, mutta ilman niitä ette saa liukua."

Koko joukko hyökkäsi matkaan.

Täti ja äiti katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun, ajatellen monia laskuja, joita tehdään isännän tietämättä.

Kävelyä jatkettiin sitten vähän matkaa metsässä, joka tuoksui suloisesti edellisen yön sateen jälkeen. "Varmaankin tulee hyvä puolukkavuosi", sanoi täti. "Ja sieniä me toivottavasti myöskin saamme", vastasi äiti, "me poimimme, Trull ja minä, jotta isä saisi lempiruokaansa talvella."

Pian he palasivat taas kotiin. Kukko seisoi rikkaläjällä paahtaen itseään auringossa. — Keinulauta verannan alapuolella houkutteli luokseen. Oli suloista istua siinä hetken aikaa ja katsella omenoita, joita alkoi ilmestyä yhä enemmän. Pihlajan tertut rannalla hohtivat räikeinä tummanvihreitten kuusten keskellä. Kas tuossa kulki Jack ankkoinensa. Niin, ettehän te tiedäkään, että pojat olivat saaneet vielä kolme ankkaa lisää. Yksi oli valkea ja sen nimi oli Jack. Nyt se käveli ruskeitten ankkojensa kanssa, ja kaikki kaivoivat nokkansa syvälle omenapuiden mullokseen. Voi, miltä ne näyttivät! Pieni multaläjä tarttui jokaiseen nokkaan. "Hyvä että Max ja Jack ovat erillään", sanoi täti, "niin ei tarvitse nähdä niiden tappelua." "Niin, ne kaksi eivät tule toistensa kanssa toimeen", tuumi äiti.