SADEILMA.

Sade ratisi ikkunaruutuja vasten, ja suuret männyt pudistelivat päitään; kuusen- ja männynkäpyjä ja kaarnaa lenteli pitkin mäkeä tuulen irtiraastamana. Niin, satoipa kuin taivas olisi ollut avoinna.

Pojat olivat pahalla tuulella, mutta täti sanoi: "Mitenkä kaikki voisi kasvaa, jollei sataisi, ja mitenkä pienet pojat muuten voisivat saada syödä koreita omenoita puutarhasta syksyllä?" Niin, tottahan se oli, mutta voisihan sataa öisin, silloin kun nukutaan. "Mutta", sanoi täti, "ajatelkaahan kaikkia merimiehiä, jotka purjehtivat ja valvovat teidän nukkuessanne pehmeissä vuoteissanne. Eikö heitä olisi sääli?" "Olisi kyllä", kuului hidas vastaus. "Emmekö koeta siis olla tyytyväisiä ja levittää kaksinverroin aurinkoa täällä sisällä, kun ulkona sataa? Olisipa kovin surkeaa, jos olisi pilvistä sekä ulkona että sisällä." Ei kukaan vastannut, mutta Trapp kietoi käsivartensa tädin kaulaan ja suuteli häntä. "Nyt minun mielestäni me voisimme pyytää äitiä kertomaan meille jotakin", ehdotti täti. Sitä mieltä pojatkin olivat.

"Vai te, veitikat, aiotte istua kädet ristissä", sanoi äiti, "mars hakemaan vohvelitöitänne." Ja niinpä kaikessa kiireessä saatiin pieni ompeluseura kokoon.

"Kerrohan nyt, äiti", pyysivät pojat. "Mitä minä kertoisin", kysyi hän. "Jotain itsestäsi", ehdotti Trapp. "Vai niin", arveli äiti ja alkoi tuumia. — "No, nyt te saatte kuulla, mitä minulle tapahtui, kun olin noin 13 vuoden vanha. Olin menossa hautausmaalle viedäkseni seppelettä pikku siskoni haudalle. Oli syksy ja hän oli kuollut keväällä. Matkalla näin varsin suuren ihmisjoukon eräässä kadunkulmassa. 'Mitähän siellä voi olla?' tuumin kiiruhtaessani askeleitani. Tietysti menin lähelle ja näin pienen kahden tai kolmen vuoden vanhan tytön, joka oli paljain jaloin ja itki ja värisi kylmästä. Eräs rouva kysyi häneltä kaikenlaista, mutta lapsi itki vain. Silloin minä sydämessäni harmistuin kaikkiin noihin ihmisiin, jotka vain uteliaina katselivat tyttöä eivätkä auttaneet häntä, ja arvelin, että pikku sisko saattoi odottaa seppelettään, mutta tämä lapsi ei sitä voinut. Minä tunkeuduin hänen luokseen, kumarruin alas ja otin hänet syliini. 'Kiedo käsivartesi kaulaani', sanoin minä, 'niin jaksan paremmin kantaa sinua', ja sen hän heti tekikin. 'Tunnetko sinä tuota lasta?' kysyi rouva minulta. 'En', vastasin minä, 'mutta hänen on vilu.' Ja sitten minä vaelsin kotiinpäin.

"Kun minä vein pienokaisen mummon luo, hätkähti hän. Oi, en ollut tullut sitä ajatelleeksi; olihan mummo äskettäin kadottanut oman pienen tyttönsä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kiiruhti lapsen luo, antoi keittää maitoa hänen lämpimikseen, ja sillä välin kuin tyttö, joka oli käynyt iloiseksi, jutteli reippaasti, seisoi mummo aivan hiljaa ja katseli vain häntä. Lopulta hän meni viereiseen huoneeseen. Hän tarttui piironginlaatikon avaimeen avatakseen sen, mutta ei voinut, käsi painui voimattomana jälleen alas. Silloin minä kiiruhdin mummon luo ja näin suuria kyyneleitä hänen silmissään. Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja odotin. Silloin hän avasi laatikon; siellä olivat sisareni kaikki vaatteet. Mummo otti esille toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen ja meni vieraan, yksinäisen lapsen luo. Kylläpä pienokainen ihastui. Hän nauroi ja jutteli lakkaamatta, ja parhaat kaikista olivat pikku siskon samettiset, nahkareunaiset päällyskengät. Mummo pesi ja siisti pienokaista, kaikki likaiset kyynelten jäljet katosivat, ja tyttönen näytti yhtä somalta kuin itse kevään Maija.

"Päivällisen jälkeen sanoi mummo: 'Nyt meidän täytyy koettaa ottaa selkoa lapsen kodista.' Mummo talutti häntä toisesta kädestä, minä toisesta. Muistan vielä, miten mummon pitkä suruharso liehui tuulessa ja miten minä käydessäni toivoin, ettemme löytäisi lapsen äitiä, vaan saisimme itse pitää hänet. Pienokainen käveli iloisena eteenpäin, ja joka askeleella hän nosti pieniä jalkojaan niin korkealle, että hän saattoi nähdä rakkaat pehmeät päällyskenkänsä. Äkkiä hänen puheensa katkesi, hän veti ikäänkuin henkeään ja huusi sitten: 'Tuolta tulee äiti.' Ja aivan oikein, eräs vaimo juoksi meitä vastaan ja sulki pienokaisen syliinsä onnellisena ja iloisena kun oli löytänyt jälleen kadonneen aarteensa.

"Mutta mummo ja minä palasimme ääneti kotiin."

"Oliko hän soma, tuo pieni tyttö?" kysyi Trull. "Oli, kun hänet oli pesty", vastasi äiti. "Nyt minun mielestäni äiti voisi kertoa vielä toisen jutun", sanoi Tripp. "Mutta oikein lystikkään", lisäsi Trapp huoaten. "Mutta myöskin sinusta itsestäsi", komensi Trull. "Ehkäpä aprillipäivästä", sanoi äiti. "Niin, niin", huusivat kaikki kolme poikaa. Ja äiti alkoi: "Minä seisoin makuukamarissa ja huusin isälle: 'Tule, tule pian tänne ja ota hiilihanko mukanasi, täällä on hiiri.' Isä hyökkäsi sisään huoneeseen. Samassa minä kiiruhdin ruokasaliin, 'hiiri juoksi tänne, kultaseni, kiiruhda tänne.' Ja isä kiiruhti jäljessä hiilihanko ojossa. 'Ai, voi, voi, nyt se livahti lastenkamariin', ja taaskin me kiiruhdimme eteenpäin. Isä, joka oli likinäköinen, koetti etsiä oikein tarkasti. Silloin minä hiivin tädin huoneeseen ja huusin sieltä: 'Nyt se on täällä.' Mutta isä tuli vilkaisseeksi minuun, hän aavisti pahaa ja ymmärsi, että jotain oli hullusti. Silloin minä juoksin tieheni ja lauloin riemuiten: 'April, april, april.' Isä asetti hiilihangon uuninnurkkaan ja alkoi ajaa minua takaa, ja sen hiiren hän sai kiinni."

"Eräänä toisena aprillipäivänä olin minä sairaana", jatkoi äiti. 'Oletko lukenut sanomalehdestä', kysyin minä tädiltä, 'että Fazer on lähettänyt kauppaan taas uusia karamelleja? Olisipa kovin hauska saada maistaa niitä.' 'Kyllä sinä niitä saat', sanoi täti, 'kun menen ulos iltapäivällä, ostan niitä sinulle. Minkä nimisiä ne ovat?' 'Polketta française', vastasin minä sukkelasti. — Kun täti tuli kotiin iltapäiväkävelyltään, sanoi hän: 'Suo anteeksi, kultaseni, ettei minulla ole mukanani noita uusia karamelleja, mutta tiedätkös miten kävi? Ne unohtuivat minulta ollessani Fazerin läheisyydessä ja sen vuoksi menin tähän kulmapuotiin, jossa heillä tavallisesti on runsas varasto kaikenlaisia makeisia. Voisinko saada Fazerin uusimpia karamelleja, pyysin minä. — Kernaasti, ja he aikoivat juuri panna niitä pussiin, kun minä sanoin: Ei tuota lajia. Eikö teillä ole Polketta françaisea? — Ei, sellaisista me emme ole kuulleet edes puhuttavankaan. — Niin, ne ovat juuri tulleet kauppaan, sanomalehdestä päättäen. — Silloin me saamme niitä kyllä aivan näinä päivinä.'

"Tultuani ulos kadulle tuumin mielessäni, menisinkö takaisin Fazerille, mutta tiesin sinun odottavan minua ja päätin siis jättää ostamisen huomiseksi. 'Olipa se hiukan ikävää', sanoin minä, 'sillä niitä voidaan saada vain tänään' — — ja samassa minä piilouduin peitteen alle. — Nyt te, pojat, näette, miten vallaton äiti teillä on."

"Minäkin olen narrannut aprillina", kertoi Trull, "minä sanoin Hildalle: 'Katsos, millainen tahra sinulla on' — ja hän pelästyi niin kovasti." "Ja me", huusivat Tripp ja Trapp yhteen ääneen, "sanoimme Putelle, että pihalla on apina." "Niin, kyllä se on hauska päivä", arveli täti, "mutta hyväpä kuitenkin, ettei ole muuta kuin yksi aprillipäivä vuodessa."

Hetken kuluttua kysyi äiti: "Kuuletteko jotain?" "Emme", vastasivat pojat. "Mutta minä kuulen", sanoi täti hymyillen, "kilahtelee niin hauskasti." Pojat kuuntelivat, ja äkkiä huudahti Tripp: "Minäkin kuulen, Hilda laittaa kahvitarjottimen kuntoon."

Keräydyttiin pöydän ympärille. Suuret lapset tulivat yläkerroksesta. "Minulla on kova hammassärky", sanoi Kurre ja näytti veitikkamaiselta. "Silloin te tulitte oikein kreivin aikaan", vastasi täti, "sillä pöydällä on lääkettä."

Täti kaatoi kahvia kuppeihin ja varoitti lapsia kaatamasta kermakannua, "sillä tiedättehän te, että se on hiukan epäluotettava."

Koska oli sadeilma, oli Hilda saanut luvan panna pöytään hyviä tähtileipiä, ja ne kelpasivat kyllä herkkusuille.

"Mitä te olette siellä yläkerrassa tehneet?" kysyi äiti, kun kahvi oli juotu. "Me olemme pelanneet sveitsiläispeliä", vastasi Ukko. "Mennään nyt jatkamaan", ehdotti Kurre. "Kiitos lääkkeistä, hammassärkyni on jo kadonnut", ja tuo veitikka nauroi. "Se on niin hauska peli", sanoi Kinnu-Liisa, "minä olin juuri voittamassa, ja sitten koko joukko marssi taas ylös.

"Nyt pikkupojat saavat panna käsityönsä kokoon — kas vaan, Trull, miten ahkera sinä olet ollut. Olet pujotellut oikein pitkän palasen; ajattelehan miten iloiseksi kummitäti tulee ja miten tyytyväinen joulupukki on, kun hän saa sinun työsi konttiinsa. Sitten äiti silittää liinan ja ompelee pitsin ympärille. — Sillä aikaa kun te siivoatte ompeluseuran jäljiltä, kerron minä teille pienen sadun, jonka luin ensimäisellä tai toisella luokalla koulussa ollessani ja jota en koskaan ole voinut unohtaa. Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat menossa kaupunkiin. Kummallakin oli raskas kori kannettavanaan. 'Oi voi', sanoi Martta, 'miten kauheata; taakka on raskas, tie pitkä, aurinko paahtaa, en minä jaksa kaupunkiin saakka.' Samassa vierivät vaunut ohitse, ja niissä istui nuori tyttö. 'Niin', sanoi Martta ja oikaisi selkäänsä, 'helppo sinun on päästä eteenpäin.' Maitokuorma ratisi tiellä. 'Miksikä maitokuorma saa ajaa ja minun täytyy kävellä? Hyi, miten ikävää koko elämä on.' Sisar ei vastannut mitään, mutta lopulta kysyi Martta: 'No mutta Anni, sinun korisi on yhtä raskas kuin minunkin, miten sinä jaksat sitä kantaa?' 'Niin', sanoi Anni, 'se on salaisuus.' 'Kerro minullekin', pyysi Martta. 'Kernaasti', sanoi Anni, 'ennenkuin läksimme matkaan, poimin minä kaksi yrttiä ja panin ne koriini.' 'No ei suinkaan se siitä tullut kevyemmäksi', naureskeli Martta. 'Tulipa niinkin, sellainen voima niillä yrteillä on.' 'Mitkä ne ovat nimeltänsä? Neuvo minuakin poimimaan niitä.' 'Toisen nimi on tyytyväisyys, toisen kärsivällisyys', vastasi Anni hymyillen. Tahtoisinpa tietää, ketä minun pikkupoikani tänä aamuna muistuttivat, Marttaako vai Annia? Ja kuka löysi yrtit?" "Täti ne löysi, huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Mitäpä jos pikkupojat kattaisivat päivällispöydän, niin Hilda saisi silittää?" sanoi täti. "Kernaasti", ja kolme paria pikku jalkoja juoksi toimessaan keittiön ja ruokasalin väliä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin pöytä oli katettu. "Onko kaikki hyvin nyt?" kysyi Trull. "Kyllä, kaikki on hyvin", sanoi täti, "hiukan vinossa vain." "Vinossa", ihmettelivät pojat ja katselivat tarkasti työtänsä. "Nyt minä tiedän", huusi Tripp, juoksi keittiöön ja palasi jo samassa takaisin kaksi suola-astiaa mukanaan, jotka hän asetti pöydälle. "Onko pöytä nyt suorassa?" kysyi hän. "Niin, nyt kaikki on hyvin", vastasi täti ja pyysi Trappia antamaan merkin vihellyspillillä, että päivällinen oli valmis.