PELKO.

Vielä kerran ennen kaupunkiin muuttoa tahtoivat naapurin Lassi ja Trull ansaita hiukan, sillä heidän mielestään heidän kesäkassansa oli kovin laiha. Siksipä he ottivat suuret työntökärryt, suuren lapion ja luullakseni suuren taikonkin — ja sitten sitä lähdettiin matkaan. Tie laivarantaan oli hiukan viettävä ja siinä oli helppo saada raskaat kärryt liikkeelle. He saivat oikein runsaan saaliin ja palasivat tyytyväisinä kotiinpäin. Lassi työnsi kärryjä ensin, mutta ei jaksanut kauan; samoin kävi Trullinkin. Sitten he yrittivät työntää kumpikin puoleltansa, mutta silloin kärryt vaappuivat kauheasti — siitä ei tullut kerrassaan mitään.

Matkaa oli vielä hyvän joukon jäljellä, ja pojat olivat kovin väsyneet. Hikipisarat tippuivat pitkin kasvoja ja äkkiä heidät valtasi kova pelko. He olivat mielestään kaukana, kaukana kotoa, yksin raskaine kuormineen. Ehkäpä ilta pian ennättäisi ja he jäisivät yksin metsään! Ehkäpä he eivät ennättäisi kotiin yöksikään!

Suuri pelko valtasi heidät: "Jollemme me koskaan, koskaan enää pääse kotiin", huudahti Trull, ja molemmat alkoivat nyyhkyttää. "Jos koti onkin kadonnut", kuiskasi Lassi kauhuissaan. Ei, sellaista ei saisi koskaan tapahtua, tuumivat molemmat pojat ja alkoivat juosta ja huutaa kauhuissaan.

Täti, joka seisoi pihalla, kiiruhti heitä vastaan. Hän luuli saavansa nähdä jotakin kauheaa — murskatun käden, reiän päässä tai verisen jalan. Vaan ei — hän näki vain kaksi pelästynyttä poikaa, jotka kuin takaa-ajetut hirvet juoksivat häntä vastaan. Hän kumartui alas ja levitti käsivartensa, painoi heidät rintaansa vasten ja tunsi, miten heidän pienet sydämensä tykyttivät. "Mitä on tapahtunut, rakkaat lapset?" kysyi hän, ja katkonaisten nyyhkytysten välistä hän lopulta saattoi eroittaa sanat: "Me luu-limme — — että — — meillä — ei — ollut — enää — mi-tään ko-ti-a."

Täti syleili heitä kumpaistakin, hyväili ja lohdutti heitä, ja kun he olivat hiukan rauhoittuneet, läksi hän Lassin kanssa hänen äitinsä luo. Oi kuinka suloista oli kiivetä syliin ja tuntea olevansa jälleen turvassa! Käsivarret kietoutuivat lujasti kaulaan ja pienokaiset olivat jälleen onnellisia ja rauhallisia, aivan kuin väsyneet soutajat päästessään jälleen maihin.

Pari päivää sitten olivat molemmat pojat lähteneet marjaan. Lähellä kotia kulki kahden pitäjän raja, ja siellä paistoi aurinko niin lämpimästi, että marjat olivat kypsyneet. — Sinne he olivat suunnanneet kulkunsa. — Mutta sama pelko valtasi heidät sielläkin, ja marjanpoimijat olivat juuri aikoneet juosta kotiin, kun he olivat kuulleet Maxin kiekuvan. Silloin lapset olivat tulleet jälleen iloisiksi; seisoihan koti entisellä paikallaan, sen he saattoivat päättää Maxin kieunnasta.

Äiti ja täti ihmettelivät mistähän tämä pelko johtui, ja he muistivat, että Trull kerran, käydessään kolmannella, oli eksynyt. Oli juuri muutettu maalle, ja Fuksi veikon oli ollut määrä pitää pikkupoikia silmällä sillä välin kuin tavarakuormia odotettiin. Sen hän tekikin. Hän vei heidät mukanaan Isollepellolle, missä oli paljon lampaita laitumella, ja pikku karitsat katselivat heitä ihmetellen. Lapsilla oli leipää taskussa ja he houkuttelivat lampaita lähemmäksi. Ne tulivat kernaasti, ja pikku Trull oli niin ihastuksissaan, että hän hyppi pienillä, paksuilla jaloillaan. Hän taputteli käsiään, pisti leivän aidanrakoon, mutta veti aina kätensä pois, kun "mää-mää" aikoi tarttua leipäpalaan kiinni. Fuksi auttoi häntä, ja lammas sai suupalansa.

Sitten he palasivat kotiin. Mutta Trull ei voinut unohtaa karitsoja. Seuraavana päivänä, kun tavarat purettiin, ja kaikilla oli kiire, hiipi hän tiehensä, mutta hän ei löytänytkään lampaita. Hän ei hellittänyt kuitenkaan, vaan kulki yhä kauemmaksi.

Lopulta häntä alettiin kaivata kotona. Kova hälinä syntyi. Isä juoksi sykkivin sydämin kaivon luo ja laiturille. Etsittiin kaikkialta. Trullia ei löytynyt mistään. Silloin sanoi isä: "Nyt saavat Ukko ja Kurre lähteä laivasillalle, iso veikko, Putte ja Fuksi Tryggin talolle ja Kinnu-Liisa ja minä menemme Sandbackaan." Laivasillalla ei ollut ketään, ei myöskään Sandbackassa, mutta lähes kilometrin päässä kotoa, Tryggin talon tiellä näkivät pojat miehen, joka kantoi pientä myttyä sylissään. Hänen hevosensa ja kärrynsä seisoivat maantiellä ja hän aikoi juuri pienen metsämiehen kanssa jatkaa matkaansa, kun pojat päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat paikalle. Kuusi käsivartta ojentautui pikku Trullia kohti, ja kolme riemuitsevaa poikaa kiiruhti hänen kanssaan kotiin.

"Luuletko, että hän voisi vielä muistaa tuota kertaa?" ihmetteli äiti. "Onhan siitä jo pitkä aika", vastasi täti, "mutta muistatko, ettei hän koko kesään mennyt veräjän ulkopuolelle kenenkään muun kanssa kuin meidän — ja silloinkin vain, kun häntä lujasti talutettiin kädestä?" "Niin, sen minä kyllä muistan", sanoi äiti. "Jospa tuo muisto ei kovin kauan seuraisi häntä, se kalvaisi liiaksi pientä hellää sydäntä."