YHDESTOISTA LUKU.

Kirkkaana tammikuun pakkasaamuna aurinko kimalteli huurteisilla sarkateltoilla Elben varrella, minne kreivi Albert oli pystyttänyt leirinsä, ja missä tuhannet kiiltävät keihäät ja sotakirveet hohtivat vaunujen, vallilinkojen ja liehuvien lippujen välillä. Siellä tungeskeli edestakaisin ratsumiehiä, jousimiehiä ja haarniskasotureita. Suuren päällikköteltan eteen pystytteli nuori, kookas ritari valkorististä Danebrog-lippua. Kreivi Albert oli saanut tärkeitä sanomia Saksasta. Hän istui nahkatakki yllään telttapöydän ääressä, nojaten poskeaan käteensä ja tuijotti tärkeisiin kirjeisiin, aina vähän päästä puistellen arvelevasti päätään. Eräässä teltan nurkkauksessa seisoi hinterä sinisilmäinen poika, posket likaisina ja mullan värisinä, lakki syvään otsalle painettuna. Hänen vihreä asetakkinsa, oli tavallista pitempi, ja pitkäkarvaisten väljien nahkahousujen alta näkyivät pukinnahkaiset puolisaappaat, jotka näyttivät olevan aivan liian suuret, ollen sidotut hihnalla hoikan nilkan ympäri, etteivät putoaisi. Poika hieroi hyvin ahkerasti tomua ja likaa sotapäällikön kannuksista, mutta hän näytti olevan tottumaton tähän työhön, sillä hän pudotti usein nahkapalasen kädestään. Hänen liikkeensä olivat harvinaisen kepeät ja sulavat, mutta samalla ujot kuin lapsen, silloin kun se ensi kerran saa ylleen uuden puvun.

Kreivi Albert viittasi, ja ujo soihtupoika toi hänelle kultakannukset.

"Huonosti puhdistettu!" murahti päällikkö ja antoi hänen kiinnittää ne jalkaansa. "Jos et huomenna tee työtäsi huolellisemmin, saat mennä matkoihisi! Tänne haarniska!"

Soihtupoika juoksi kepeästi kuin lintu hakemaan mustaa haarniskaa ja kiinnitti vapisevin käsin sen hihnat.

"No, miksi vapiset?" kysyi kreivi lempeämmin. "Etkö uskalla katsoa minua silmiin? Poika, jos tahdot palvella kreivi Albertia, täytyy sinun olla rohkea ja pelkäämätön sekä voida sietää kovempiakin sanoja. En minä sinulle pahaa tarkoittanut. Hyvä on, anna nyt ritarin astua sisään!" Soihtupoika juoksi teltan ovelle ja sanoi muutaman sanan vahdille, jonka tehtyään hän palasi soppeensa ja alkoi puhdistella herransa kypärän töyhtöä.

Heti senjälkeen Riisen Kaarlo astui sisään kypäränsilmikko suljettuna, seurassaan kaksi voimakasta ritaria, jotka hänen viittauksestaan kantoivat raskaan nahkasäkin sisään ja poistuivat laskettuaan sen sotapäällikön jalkojen juureen.

"Tässä on kultaa ja hopeaa pyhän Knuutin kiltaveljeksiltä!" sanoi Kaarlo. "Nyborgin vanha linnanherra Ludolph oli kuollut; mutta kirje täytti tehtävänsä. Minun käskettiin palauttaa se teille takaisin, ankara herra, sekä sanomaan, että kahta vertaa isompi summa voidaan vielä saada kootuksi, kun sama kirje lähetetään pormestari Yvaldille Roskildeen tai Odenseen kiltaveljille. Sitäpaitsi seuraa mukanani 400 hyvin asestettua ratsumiestä porvareita ja talonpoikia."

Kreivi Albert kuunteli Riisen Kaarlon kertomusta kertaakaan häneen katsomatta, tai vastaamatta hänelle sanallakaan. Hän ojensi vain kätensä vastaanottaakseen kirjeen sekä nyökäytti hänelle ja näytti senjälkeen liikutettuna katselevan suurta vahasinettiä, mihin pyhän Knuutin kuva ynnä valtikka, ja kruunu olivat kuvatut.

Kaarlo kumarsi ääneti ja poistui hiljaa, syvästi huoaten.

Kreivi Albert jäi joksikin aikaa istumaan samaan asentoon. Sitten hän viittasi vartioille, ja nyt kokoontuivat päälliköt ja ritarit telttaan. Riisen Kaarlo oli myöskin heidän joukossaan, mutta hän jäi seisomaan kaikkien takimaiseksi. Soihtupoika asettui nöyrästi ylipäällikön tuolin taakse. Nyt kreivi Albert nousi ja tervehti kokoontuneita ritareita.

"Jalot ritarit ja Tanskan miehet!" sanoi hän. "Te ihmettelette luultavasti kaikki, että niin monta kuukautta on kulunut, enkä minä ole vielä vienyt teitä kuningas Valdemarin vankilaan irroittamaan hänen kahleitaan ja rusentamaan kuoliaaksi hänen verivihollistaan. Minä olisin voinut sen tehdä: sydän on polttanut rinnassani ja miekka kädessäni, mutta salainen viittaus on lamauttanut käsivarteni voiman ja täyttänyt sieluni pelolla — voitonkin suhteen. Mitä auttaisi meitä ja Tanskaa, jos murtaudumme kuninkaan vankilaan ja löydämme hänet ja hänen kuninkaallisen poikansa salamurhattuina kahleissaan? Ei ole niin alhaista konnantyötä, ettei Schwerinin kreivi Henrik uskaltaisi ryhtyä siihen. Katsokaa, senvuoksi minä olen epäillyt. Voiko joku ritari tai jalosukuinen mies syyttää minua velttoudesta tai pelkuruudesta?"

"Ei, ei kukaan maailmassa!" vastasivat kaikki. "Kuninkaan henki ennen kaikkia."

"Niin, ennen kaikkea!" toisti kreivi Albert katkerasti. "Vieläpä ennen omaa hyvää nimeämme ja ajallista kunniaamme. Mutta pyhän Mikaelin nimessä, se uhri on minulle kalliimpi kuin tuhat ihmishenkeä. Aikakirjat mainitsevat ehkä nimeni häpeän tahraamana; ehkä soaistut jälkeläisemme sanovat pilkaten ja ylenkatsoen: Pohjoisalbingin kreivi Albert antoi kuninkaallisen enonsa, nääntyä vankilassa eikä ottanut askeltakaan pelastaakseen häntä. Haa, jos se, joka niin sanoo, tietäisi mitä rehellisen ritarin täytyy kärsiä nähdessään paljastettu miekka kädessään käärmeen veljensä kaulalla, mutta ei voi murskata sitä rusentamatta heitä molempia! — Kuningas ei ole enää Dannebergin linnassa: hänet on viety Schweriniin" — —

"Schweriniin!" huusivat kaikki. "Voi, sitä linnaa on mahdoton valloittaa."

"Ei mikään linna ole voittamaton, Schwerin kaikkein vähimmin, sen olen kokenut", jatkoi ylipäällikkö. "Mutta missä pyövelinmiekka riippuu hiuskarvasta jalon vangin pään päällä, siellä on kurjinkin hökkeli mahdoton valloittaa."

"Mutta suokaa anteeksi, ruhtinaallinen serkkuni!" keskeytti kreivi Otto hänet kiivaasti. "Miksi me seisomme täällä? Miksi seisomme miekka kädessä, kun emme uskalla sitä käyttää? Minkävuoksi olemme suurilla ponnistuksilla koonneet tämän sotajoukon? Mitä varten Riisen Kaarlo kokosi kiltaveljesten kullan? Mitä tekemistä on kaikilla näillä urhokkailla miehillä, jotka nyt ovat kokoontuneet teidän lippunne ympärille?"

"Rauhoitu, uljas serkkuni!" vastasi ylipäällikkö. "Kuulkaa minua loppuun, aseveljeni! Arkkipiispa ja valtakunnanneuvosto on kiinnittänyt kaiken toivonsa neuvotteluihin. Kaikki sellainen on minulle vastenmielistä. Mutta minä kyllä myönnän sen tähän asti näyttäneen järkevimmältä. Te tiedätte, että jo kauan sitten lähetettiin pikaviestit sekä keisarille että paaville. Paavilta ei vielä ole saapunut minkäänlaisia kuulumisia; mutta keisari neuvottelee kreivi Henrikin, uskollisen, rakkaan miehensä kanssa, joksi hän kutsuu häntä, ja viekas Hildesheimin piispa Konrad on välittäjänä. He vaativat kaikkien vendiläisten ja pohjois-saksalaisten maiden luovuttamista, mutta kuningas kieltäytyy jyrkästi suostumasta. Kuulkaa edelleen!" jatkoi hän katkerasti nauraen. "Nordhausenin valtiopäivillä keisarin poika on tinkinyt kuin hevoshuijari kruunatuista päistä, tarjoamalla kreivi Henrikille viisitoista kannua Reininviiniä molemmista kuninkaista. Eivätkö ole arvokkaita neuvottelijoita ja jaloja ystäviä?"

"Häpeä ja häväistys molemmille ystävyksille!" huusivat katkeroituneet ritarit.

"Ja mitä luulette heidän ystävyytensä ja sovittelunsa tarkoittavan?" jatkoi kreivi Albert. "Kuninkaan vapauttamistako? Ei, siitä on ollut vain näön vuoksi puhetta. Ei, keisarillinen vankeus kreivillisen sijaan — se on tarkoituksena" — —

"Kuolema ja kirous niille roistoille!" huusivat kaikki.

"Täytyykö meidän siis odottaa siksi kunnes mokomakin kunniallinen sovittelu on allekirjoitettu ja sinetillä varustettu?" alkoi kreivi Albert taas puhua. "Holstein on eronnut heistä; kreivi Henrik piirittää Lauenborgia; Nuori, maanpakolainen kreivi Aadolf, Werlen Henrik sekä Bremenin uusi piispa ovat yhtyneet häneen. Vihollinen ei enää piile, vaan uskaltaa ryhtyä meitä ahdistamaan. Sitä vain minä olen odottanut. Taivas olkoon kiitetty! Nyt se on tapahtunut. Kun nyt etenemme, täytyy taistelun syntyä, ja silloin on hetki käsissä, jolloin me voimme kostaa ja vapauttaa suuren, onnettoman kuninkaamme!"

"Eteenpäin, eteenpäin, taisteluun!" huusivat kaikki ritarit ja päälliköt, ja kreivi Albertin käskystä koko leiri ryhtyi lähtövalmistuksiin.

Keskellä pahinta, yleistä hälinää, ratsumiesten ja vaunujen lähtiessä leiripaikalta, kreivi Albertin uusi soihtupoika seisoi ylipäällikön teltan edustalla, pidellen suitsista herransa sotaoritta, ja hänellä oli täysi työ hillitessään tulista eläintä. Samassa tuli vanha Martti, hyvin pelästyneenä ja hätäisenä ja alkoi rauhoittaa kärsimätöntä ratsua.

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo rouva!" kuiskasi hän. "Elkää toki enää jatkako tätä vaarallista leikkiä! Ette suinkaan te aio taisteluun?"

"Luulitko sinä minun lähteneen tänne vain saappaita ja kannuksia puhdistamaan?" kysyi Rigmor, jonka vain vanha, uskollinen palvelija tunsi tässä valepuvussa. Rigmor oli vastustamattomalla puhetaidollaan ja melkein ruhtinaallisella mahtavuudellaan pakoittanut Martin olemaan hänen uhkarohkean yrityksensä äänettömänä auttajana.

"Voi sentään, jos minun nuori herrani saa tämän tietää, olen minä kuoleman oma!" valitteli Martti ja väänteli käsiään. "Minä rukoilen teitä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien nimessä, armollinen rouva, sallikaa minun viedä teidät turvalliseen paikkaan, ennenkuin taistelu alkaa!"

"Uskotko sinä kreivi Albertin tyttären pelkäävän nähdä paljastettuja miekkoja?"

"Voi en, te olette liiankin rohkea! Mutta jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus, rakkahin, armollisin rouva!"

"Vaiti, vanhus! Minä en enää ole lapsi. Voin kai minäkin suorittaa yhtä paljon kuin jokin soihtupoika. Tuo vain tänne pieni norlantilaiseni! Kyllä minä sill'aikaa pitelen ratsua".

"Mutta sehän potkii teidän päänne puhki, armollisin rouva! Te pitelette suitsia liian tiukalla. Voi minua typerää pöllöä, kun en ymmärtänyt mikä onnettomuus tästä seuraisi!"

"Jos et vaikene kuin muuri, niin on sekä minun että nuoren herrasi henki vaarassa!" kuiskasi nyt Rigmor nähdessään isänsä täysissä sotavarustuksissa astuvan teltasta.

Martti vaikeni äkkiä ja kiirehti hakemaan pientä norlantilaista, jolla hänen itsepäinen rouvansa oli paennut hänen kanssaan Kaarisesta.

"Sallitteko te, ankara herra, minun kantaa ja puolustaa pyhää ristilippua?" sanoi nyt Riisen Kaarlo, astuen kypäränsilmikko suljettuna kreivi Albertin eteen.

"Meidän aikomuksemme ei ole tällä kertaa voittaa taivaallisilla merkeillä ja ihmeillä!" vastasi kreivi Albert katkeran ylenkatseellisesti. "Se joka omavaltaisesti toi tuon ihmelipun Slesvigistä, säilyttäköön sen, ja vastatkoon siitä kuninkaalle ja kirkolle. Mutta, joka tahtoo taistella minun johdollani — seuraa Pohjoisalbingin herttuan lippua!"

"Jos uskotte nokkoslehden onnea tuottavammaksi kuin ristin, ankara päällikkö", vastasi Kaarlo tukahuttaen suuttumuksensa, tuntien samalla syvää surua, "niin sallikaa siis Riisen Kaarlon puolustaa Pohjoisalbingin herttuan lippua sydänverellään!"

"Hyvä on, herra ritari!" vastasi synkkä ylipäällikkö, "puolustakaa siis nokkoslehteäni, mutta elkää pudottako sitä vaikka se polttaisi!"

Riisen Kaarlo kumarsi äänettömänä, käsi uskollisella rinnallaan, ja poistui molempien lippujen luokse. Alakuloisena hän otti suuren ristilipun ja säilytti sen huolellisesti kokoonkäärittynä nahkakoteloon, minkä hän kiinnitti satulansa taakse. Senjälkeen hän tarttui vihreiden nokkoslehtien koristamaan herttualliseen lippuun ja hypähti reippaasti sotaratsunsa selkään.

"Sinä rakas, uskollinen Kaarlo!" kuiskasi valepukuinen soihtupoika. "Jos tietäisit missä Rigmorisi nyt seisoo, niin taitaisipa lippu polttaa kättäsi" — —

"Poika, kuinka kauan annat minun odottaa!" huusi kreivi Albert äreästi. "Mitä sinä siinä jaarittelet ratsulleni?"

Rigmor talutti heti rauhoittuneen ratsun lähemmäksi telttaa. Sotaratsu tunsi isäntänsä äänen, seisoen hiljaa kuin lammas, siksi kunnes hän oli päässyt sen selkään; sitten se hirnahti ylpeydestä ja ilosta. Salaman nopeudella ylipäällikkö ratsasti kokoontuneen sotajoukon etunenään. Häntä seurasi hinterä soihtupoika norlantilaisellaan sekä vanha Martti, joka ei tällä kertaa epäillyt jättää isäntäänsä.

* * * * *

Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa Mölnin luona, ja siellä oteltiin aamusta iltaan kestävä taistelu, jonka onnettomat seuraukset ovat kylläkin tunnetut, oteltiin toinen, vaikka salainen taistelu vangitun kuninkaan vapauden puolesta erään naisen sydämessä, jota yhteinen hätä ja onnettomuus vastustamattomasti vetivät tuon ennen niin mahtavan sankarin puoleen.

Onneton kreivitär Audacia, joka varomattomasti ihaillessaan kuningasta oli menettänyt sekä rauhansa että maineensa, huokaili nyt myöskin jonkinlaisessa vankeudessa melkein saman katon alla kuin kuningas. Mustasukkainen kreivi Henrik oli hirmuhaltian julmuudella antanut sulkea puolisonsa samaan syrjäiseen, vankilantapaiseen huoneeseen Schwerinin linnassa, missä kreivitär Ida ennen oli asunut. Kreivittären peittämätön osanotto vangittua kuningasta kohtaan tämän istuessa vangittuna Lesnitzissä ja Dannebergissä oli yhä vain vahvistanut kreivi Henrikin epäluuloja hänen uskottomuudestaan. Kiusatakseen häntä vieläkin enemmän hän oli sulkenut kuninkaan juuri siihen torniin, joka oli aivan vastapäätä sitä huonetta, minne kreivitär oli lukittu. Sieltä hän joka päivä näki miten kurjasti ja nöyryyttävästi ylhäistä vankia kohdeltiin.

Siitä hetkestä asti, jolloin kreivitär Audacia omin silmin oli nähnyt kuljetettavan suurta kuningasta kahlehdittuna kuin alhaisinta pahantekijää ristikkoikkunansa ohi torniin, siitä hetkestä oli kaikki usko hänen hirmuvaltiaan puolisonsa ihmisyyteen sammunut hänen sielustaan. Hän ylenkatsoi ja vihasi häntä nyt yhtä paljon kuin hän sääli vangitun kuninkaan surkuteltavaa alennustilaa. Hän näytti vapautuneen kaikista velvollisuuksista puolisoa kohtaan, joka oli niin halpamaisesti häväissyt ja kohdellut häntä, ja hän mietti vain miten voisi pettää hirmuvaltiaan ja vapauttaa sekä itsensä että kuninkaan julmasta vankeudesta.

Kreivitär Audacia ei ollut enää sama kaunis, kukoistava nainen, jonka miellyttävä olento ihastutti raainta, huimapäistä soturiakin. Huolet ja surut olivat vuosien kuluessa voimakkaasti vaikuttaneet hänen ulkomuotoonsa; siihen vaikutti osaltaan myöskin salainen katumus suuren kuninkaan osoittaman suosion aikaansaamasta turhamaisesta itserakkaudesta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää. Hänen kärsimystensä jalompi puoli loi usein hänen olentoonsa ylevän, hiljaisen ristinkantajan leiman. Mutta hänen miehensä raaka mustasukkaisuus ja häpeällinen kohtelu oli tehnyt hänen mielensä katkeraksi, samalla antaen hänen kärsiville kasvoilleen terävän ja vähemmän kauniin ilmeen, ja vahvistaen monessa tuon yleisen epäluulon, ettei hän ollutkaan aivan syytön kärsimyksiinsä. Hänen käytöksensä ja koko olentonsa ylevyys herätti kaikkialla osanottoa ja kunnioitusta. Erittäinkin linnan naispalvelijat tunsivat syvää sääliä häntä kohtaan, ja hänen salaisena suosijanaan oli Kunz Punanenän veli, vanha rajavahti, joka tuolla tärkeällä ryöstömatkalla tekemiensä ansiokkaiden palveluksien palkaksi oli korotettu linnan pihavoudiksi. Sinä päivänä, jona kuningas vangittiin, hän oli vienyt kreivin salatut palvelijat hyvin varovasti laivasta metsään, mistä hyökkäys tehtiin. Hän oli ollut poraamassa reijät kuninkaallisiin laivoihin sekä viemässä pois kaikki kalleudet ja kultaa ja hopeaa sisältävän arkun, joita uskollinen kamarimestari Antero oli puolustanut viimeiseen asti. Mutta kun hän ja hänen veljensä eivät saaneetkaan niin suurta osaa kuin heille oli luvattu, alkoi myöskin tästä raa'asta hurjasta miehestä kreivi tuntua liian ankaralta sekä puolisoaan että vangittua kuningasta kohtaan. Erään uskollisen palvelijattarensa avulla kreivitär oli nyt, puolisonsa poissaollessa, ryhtynyt neuvottelemaan pelastuskeinoista viekkaan pihavoudin kanssa, ja lupaamalla hänelle suuret palkinnot hän oli kokonaan voittanut tämän puolelleen. Kreivitär oli lopullisesti ilmaissut hänelle pakosuunnitelmansa, pannen sen viekkaaseen ja varovaiseen täytäntöönpanoon kaiken toivonsa.

Juuri kun tähän uhkarohkeaan yritykseen salaisesti valmistauduttiin, tuotiin linnaan tieto Mölnin luona syntyneestä suuresta taistelusta, vain muutaman peninkulman päässä Schwerinistä — kerrottiinpa voiton epäilemättä kallistuneen kreivi Henrikin ja hänen liittolaistensa puolelle. Nyt täytyi kiirehtiä, ja pako määrättiin samaksi illaksi, pari tuntia Ave Marian jälkeen. Vanha pihavouti oli toimelias ja varovainen; hän lörpötteli tuttavallisesti äreän vanginvartijan kanssa ja kutsui hänet hauskoihin juominkeihin kreivi Henrikin voiton kunniaksi. Kreivitär vietti koko päivän mitä tuskallisemmassa jännityksessä. Vangitulla kuninkaalla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, miten uutterasti työskenneltiin hänen vapauttamisekseen.

Oli ilta. Neljä satuloitua hevosta oli piiloitettu linnansillan lähelle. Ankara, sydämetön vanginvartija makasi päihtyneenä vuoteellaan. Linnan palvelijat ja vartijat laulelivat iloisina linnantuvassa, juoden niin innokkaasti herransa terveydeksi, ettei yksikään heistä enää pysynyt jaloillaan. Pihavouti oli ottanut haltuunsa vankilan avainkimpun sekä sulkenut vahtikoirat talliin, kreivitär Audacia käveli matkapukimissa, kalleutensa kainalossaan, edestakaisin huoneessaan. Ovi oli raollaan, hän odotti vain uskollisen kamarineitonsa viittausta, lähteäkseen omasta vankilastaan, ja ystävällisenä vapaudenjulistajana astuakseen vangitun kuninkaan luo hänen vankilaansa. Toinen tunti Ave Marian jälkeen oli melkein kulunut loppuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Kärsimättömänä ja tuskallisesti kreivitär katseli ristikkoikkunastaan linnanpihalle. Laulu linnatuvassa oli vaiennut. Linnanvartijat ja juopuneet palvelijat liikkuivat levottomina rappusilla; heti senjälkeen hän näki soihtuja sytytettävän; hän kuuli kavionkopsetta linnanpihalta, ja kauhukseen hän tunsi puolisonsa äänen, joka kamalasti kiroillen huusi luokseen pihavoutia ja vanginvartijaa.

"Kaikki on menetetty! Minä olen hukassa!" voivotteli hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.

Yllätyksestä tupertuneena pihavouti oli heti luovuttanut vankilan avaimet ankaralle isännälleen. Mutta hän koetti kuitenkin viekkaasti tehdä tästä onnistumattoman yrityksen merkistä uskollisuuden ja varovaisuuden todisteen, teennäisellä palvelevaisuusinnolla kertoessaan huhun armollisen herran voitoista saattaneen kaikki hänen uskolliset palvelijansa hulluiksi ilosta, olipa vanginvartija juonut itsensä niin juovuksiin, ettei hänen haltuunsa voinut uskoa tärkeitä avaimia. "Sinä et siis ole uskollinen palvelija, koska yksin olit viisas, senkin vanha kettu!" murisi kreivi, luoden häneen karsaan ja epäluuloisen katseen. "Sinä menet nyt koiranluolaan, siksi kunnes asia on tutkittu. Viekää hänet sinne, miehet!" Pari aseenkantajaa kreivin seurueesta vei heti pois pihavoudin. Kreivi sieppasi tulisoihdun erään soihtupojan kädestä ja kääntyi sitten sen tärkeän sotavangin puoleen, jonka hän toi mukanaan.

"Suvaitkaa nyt seurata minua enonne luo, arvoisa ruhtinas! Luulenpa teidän jo ikävöivän häntä", sanoi hän pilkallisen kohteliaasti. "Teidän hieno hovipalvelijanne voi seurata teitä, kyllä sinne mahtuu vaikka koko Tanskan hovi." Ylpeä, voitonriemuinen hymy kasvoillaan kreivi Henrik puhdisteli tulisoihdun karstan kiviseinää vasten, niin että säkenet singahtelivat hänen mustanruskeille poskilleen; sitten hän astui lujin askelin vankitornin ovelle. Yllään musta haarniska ja ilman kypärää, verinen olkavyö köytettynä otsan ympäri, sekä kädet ja jalat kahleissa, tärkeä sotavanki seurasi aseellisten ratsumiesten ympäröimänä linnanherraa. Hento soihtupoika tuki hänen horjuvia askeliaan.

Näin läheni ylpeä, tähän asti voittamaton kreivi Albert kuninkaan vankilaa.

Kokonaisen päivän kestäneen rasittavan taistelun jälkeen uljas sotapäällikkö oli haavoittuneena ja verta vuotaen joutunut kreivi Henrikin vangiksi. Hän ei ollut siitä asti puhunut sanaakaan eikä tuonut ilmi tuskiaan tai suuttumustaan. Hän näytti liikkuvalta ritaripatsaalta astuessaan hitaasti vankilaan soihtupoikaansa nojaten, joka uskollisesti oli ottanut osaa hänen kohtaloonsa, ja jota hän ei vielä ollut tuntenut tyttärekseen.

Rigmor huomasi saavuttaneensa surullisella tavalla uhkarohkean yrityksensä vaarallisen päämäärän. Hän oli nimittäin ensin ajatellut etsiä tien kuninkaan vankilaan, jonka hän silloin luuli olevan Dannebergin linnassa. Uskaliaassa innostuksessaan hän toivoi sillä kertaa todellakin naisen oveluudella saavansa aikaan yksin enemmän kuin kaikki miehet pitkillä neuvotteluillaan. Mutta heti leiriin saavuttuaan ja kuultuaan, että kuningas oli viety Schweriniin, hän oli muuttanut suunnitelmansa, ja seuratessaan sotajoukkoja ratkaisevaan taisteluun kuninkaan vapauttamisen puolesta hän toivoi voivansa halpana palvelijana voittaa isänsä rakkauden ja anteeksiannon. Hänellä oli ollut suuri kiusaus voitettavanaan siinä, ettei ilmaissut itseään rakkaalle Kaarlolleen. Mutta hän pelkäsi Kaarlon tulisuudellaan ilmaisevan hänet ja siten estävän hänen uskaliaiden suunnitelmiensa toteutumasta. Hän oli nähnyt Kaarlon taistelevan rohkeasti lippu kädessään. Vielä silloinkin kun Rigmor polvistui haavoittuneen isänsä viereen, hän oli kuullut Kaarlon huutavan ja taistelevan lähellään. Kun samassa vihollinen piiritti heidät, sitoen sekä hänet että hänen tainnoksiin menneen isänsä, oli hän niin tuskan huumaama, ettei hän ollut tointunut, ennenkuin huomasi olevansa sidottu vieraan hevosen selkään ja matkalla Schweriniin isänsä kanssa.

Kun hän nyt lähestyi nöyryytetyn isänsä rinnalla vankihuonetta, välähtivät taas hänen sieluunsa nuo ensimäiset uskaliaat aikomukset, jopa huolensa Kaarlonkin suhteen täytyi väistyä näiden rohkeiden, uljaiden unelmiensa tieltä. Kreivi Henrik oli kulettanut uutta vankiaan pimeän tornikäytävän kautta alas jyrkkiä kiertoportaita. Nythän seisattui vaskihelaiselle ovelle, kolistellen lukkoja ja kankeja. Ovi aukeni, ja vangit astuivat suureen, mutta kosteaan ja pilkkosen pimeään holviin. Kreivi Henrik jäi soihtua pidellen seisomaan ovelle, kasvoillaan ilkeämielisen ilon ilme, katsoakseen sieltä mikä vaikutus uudella tulokkaalla olisi vangittuun kuninkaaseen, ja myöskin senvuoksi, ettei kreivi Albertilta valon puutteessa jäisi näkemättä oma ja kuninkaansa kurjuus.

"Nukutko sinä, poikani!" kysyi matala ääni holvin perältä. "Onko tuo helvetillinen harhakuva, vai seisooko minun uljas Albertini vangittuna ja verisenä minun edessäni?"

Vasta nämä sanat kuultuaan kreivi Albert näytti heräjävän horrostilastaan; hän tuijotti soppeen, mistä voimakas ääni kuului, ja nyt valaisi soihdun valo jalon kuningasvartalon: rääkätty kuningas istui rauhallisena ja majesteetillisena suurella kivellä, kaulassa kahle, joka oli seinään kiinnitetty, raskaat rautakahleet käsissä ja jaloissa; hänen vaatteensa olivat rikkirevityt ja likaiset. Hänen vieressään makasi hänen nuori, kalpea vankeustoverinsa. Hän oli samalla tavalla muuriin kahlehdittu ja näytti nukkuvan rauhallisesti.

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti kreivi Albert, ja ensi kerran eläessään hän notkisti polvea ihmiselle.

"Elä pilkkaa minua vasten tahtoasi!" sanoi kuningas. "Tule minun syliini, rakas Albert! Valtaistuimesta, johon minä olen kahlehdittu, minä en voi ylpeillä. Sinä viivyit kauan, sisareni poika!" jatkoi hän katkeran surullisesti, "mutta tuonlaisena sinä kuitenkin tulit liian aikaisin. No niin, senkin minä kestän!" lisäsi hän rauhallisena, "vielä minä olen kuningas. Minun vihollisteni ei tarvitse kuulla minun valittavan! Tervetuloa onnettomuustoverini!"

Kreivi Albert nousi ja horjui kuninkaan syliin, jota helähtelevät kahleet estivät liikkumasta. Samassa katosi soihdunvalo; vankilan ovi romahti kiinni, ja kiukkuinen ivanauru ulkopuolelta osoitti kreivi Henrikin turhaan iloinneen.

"Hän ei ole meitä onnellisempi", sanoi kuningas. — "Rauhoitu, uljas ystävä! Milloin oli taistelu? Ketkä kaatuivat? Kerro minulle kaikki. Minä jaksan sen kuulla!"

Kuninkaan tyyneys palautti masentuneen sotapäällikön levollisuuden ja rauhan, ja hän kertoi nyt kuninkaalle tarkasti mitä oli tapahtunut, kuvaillen ensiksi voittamattomat esteet sekä yleisen pelon kuninkaan ja prinssin hengestä, jotka olivat estäneet toteuttamasta kaikki vapautussuunnitelmat. Syvän surun valtaamana hänen täytyi vielä kertoa huonosta sotaonnestaan tässä taistelussa, mihin hän ja tanskalaiset olivat kiinnittäneet heidän viimeisen toivonsa, ja kuninkaan täytyi lohduttaa häntä sillä, ettei hänellä itselläänkään olisi voinut olla parempia suunnitelmia, ja ettei rohkeinkaan päällikkö voinut määrätä voittoa itselleen.

"Isä, kenen kanssa sinä puhut?" kysyi nyt lempeä, ystävällinen ääni. "Minä näin unta, että sinä istuit valtaistuimellasi, ja kreivi Albert toi sinulle voittosanoman. Onko kreivi Albert todella täällä?"

"Teidän unenne oli tosi, kuninkaallinen herrani!" vastasi sotapäällikkö. "Minä tapasin kuninkaani vankeudessaan suurempana kuin maailman suurimmalla valtaistuimella, ja vaikka minä toin hänelle sanoman tappiostamme, niin minä sain kuitenkin nähdä voiton, jota suurempaa minä en koskaan ole voittanut: sankarin voiton onnettomuudestaan."

Prinssi Valdemar huokasi syvään, myöskin valepukuinen Rigmor osoitti kuuluvasti osanottoaan.

"Sinä et tullut yksin, Albert!" sanoi kuningas. "Kenen toit mukanasi? Minä kuulen täällä olevan vieraan häväistyksemme todistajana."

"Uskollinen palvelijani ja soihtupoikani seurasi minua tänne. Hänen nimensä on Kaarlo. Jos ei hänellä olisi tuota inhottavaa nimeä, olisi hän miellyttävä poika."

"Albert, Albert! Eikö vielä onnettomuuskaan ole opettanut sinua anteeksi antamaan?"

"Antaisitteko te anteeksi verivihollisellenne? Herra kuningas!" vastasi hän syvällä ja soinnuttomalla äänellä. "Jos tunnen teidät oikein, niin eivät mitkään kahleet voi masentaa teitä niin syvästi, että te voisitte unhoittaa teidän suonissanne virtaavan kuninkaallisen veren."

"Onhan ero uskollisen ystävän ja kirotun verivihollisen välillä. Joutuiko myöskin Riisen Kaarlo vangiksi?"

"Hän taisteli urhoollisesti, sitä en voi kieltää. Hän on ollut kiihkeämpi kuin minä kiiruhtamaan ratkaisevaa askelta. Luultavasti hän taas odotteli ihmeitä. En tiedä kaatuiko hän vai joutuiko hän vangiksi. Mutta jos te ette tahdo tehdä tätä helvetin kuilua minulle vieläkin synkemmäksi, kuninkaallinen sukulaiseni, niin elkää enää mainitko hänen nimeään!"

Kuningas mukautui leppymättömän ystävänsä pyyntöön; hän kyseli nyt arkkipiispasta, apotti Gunnarista, kreivi Otosta ja kaikista muista uskollisista miehistään. Mutta Rigmor huokaili syrjäisessä sopessaan ajatellen uskollista Kaarloaan, joka nyt ehkä makasi kuolleena taistelukentällä, ja viattomia lapsiaan, jotka hän oli jättänyt. Pimeys ja vankilan tukahuttava ilma lannistivat hetkeksi hänen rohkeutensa; hän kietoutui hiljaa vaippaansa ja itki; mutta hän ei antanut vankilatoveriensa huomata alakuloisuuttaan. Uupuneena liiallisesta jännityksestä ja ponnistuksesta hän nukahti lopulta soppeensa ja uneksi taas onnellisesta elämästä Kaarisessa, paosta ja uskaliaista yrityksistä.