ENSIMÄINEN LUKU.

Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.

Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi, ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita. Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta, uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa eivät hyväksyneet.

Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen. Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs henkensä näytti herättäneen.

Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti Valdemarille pojan.

Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill'aikaa kun keisari Fredrik kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan, piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta, noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä vasallina.

Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.

Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.

Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan, mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000 miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.

"Mikähän ihmeellinen nainen hän on?" sanoi keisari levottomasti, ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. "Pitkä — kalpea — musta — säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko maailman."

"Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!" sanoi vanha rajakreivi. "Tuo nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!"

"Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!" vastasi keisari. "Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä, etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!"

"Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken onnellista päättymistä?" kysyi rajakreivi. "Me emme tarvitse kuin puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian."

"Sotaonni on oikullinen ja epävarma", vastasi keisari alakuloisesti, "sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!"

"Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!" murahti kreivi suuttuneena. — "Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari, että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä, niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät."

Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska. Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa, ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu käyräsauva. "Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin", sanoi hän, "ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä antanut hänet sinun käteesi."

"Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar", vastasi keisari, "niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää."

"Minä ymmärrän teidät, herra keisari!" vastasi piispa Valdemar. "Te olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta. Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, — eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä, väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille, ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle, annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun. Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!"

"Se neuvo ei ole hullumpi!" sanoi keisari. "Jos te muutamalla voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä paljonkin verta."

"Ilveilyjä!" — murahti vanha rajakreivi. "Minä uskoin meidän kulkeneen Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi."

"Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!" sanoi keisari loukkaantuneena. "Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, — ja niin on asia päätetty!"

"Se on siis teidän käskynne, herra keisari?" — kysyi piispa Valdemar, joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. "Voitteko te luottaa turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon noustessa kaksintaistelu ja ottelu."

"Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!" sanoi keisari ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. — "Uskokaa minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen."

Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.

Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä, eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi. Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa, niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.

Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi. Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.

Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan — keisarin, hänen herransa suostumuksella — antaa tanskalaisille osoituksen siitä, mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan molempien sotajoukkojen nähden.

"Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne", vastasi Valdemar, "että minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta, vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa kanssa ennen taistelua."

Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo. Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut, päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.

Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa olo kielsivät hänen mainitsemasta.

Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti päätänsä. "En voi laskea ketään teistä!" — sanoi hän päättäväisesti. "Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert, te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen, Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Mutta, herra kuningas!" huudahti kreivi Albert. "Nekö kaksi raakaa, friisiläistä hevoshuijaria?"

"He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!" vastasi kuningas. "Ja vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän kanssaan."

"Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!" sanoi Absalon Belg, "mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?"

"Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja tanskalaisten välillä!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jokainen, joka mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen vai saksalainen väkevämpi, — sellaiset lapsellisuudet jääkööt koulupoikien asiaksi!"

Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut tunnettu.

Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki; tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi. Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan; senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa, eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas ei välittänytkään heidän raa'asta, epäritarillisesta olennostaan, vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä kömpelösti ja avosydämisesti: "Mitä kuuluu, herra kuningas!"

"Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä ritaria?" kysyi Valdemar.

"Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!" tokaisi Sven Väkevä välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan. "Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme yhdellä haavaa, — mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!" lisäsi hän suopeasti.

"Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!" alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. "Heitettyäni kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan kiitos taas täysissä voimissani!"

"Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?" kysyi kuningas rotevalta soturilta. "Et sinä ainakaan ole sen näköinen."

"Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!" vastasi veli Gamling. "Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin nimellä."

Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan, ilman mutkikkaita ritaritemppuja.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne", vastasi kuningas, "ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää."

Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he äsken olivat lähteneet.

"Ja nyt, jalo Berengariani!" sanoi Valdemar kääntyessään hellästi kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. "Lupaa minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin. Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun olevan hyvässä turvassa."

"Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas Valdemar!" vastasi Berengaria. "Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena."

"Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua", —

"Elä senvuoksi ole levoton!" keskeytti kuningatar hänet punastuen. "Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus, josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme."

"No hyvä, seuraa siis minua, uljas, voittamaton lumoojattareni", vastasi Valdemar syleillen häntä tulisesti. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi. — Nähdessäni tulen silmissäsi tunnen tähtien puhuneen totta, enkä minä epäile voittoa ja onnea."

Seuraavana aamuna auringon noustessa molemmat sotajoukot seisoivat taisteluvalmiina vastatusten. Näiden välillä seisoi yhtä suuri joukko saksalaisia ja tanskalaisia ritareita turnausten kilpatuomareina. Kaksi niinsanottua asekuningasta, töyhtöhatut päässä ja valkoiset marsalkansauvat kädessä, mittailivat taistelupaikan yhdessä airueiden ja niinkutsuttujen persevanttien kanssa. Keisarillisista riveistä astui nyt esiin pari uljasta ritaria, joiden komeus ja aseloisto näyttivät häikäisevän kaikkien silmät. He ohjasivat mustia ratsujansa hyvin taitavasti, antaen niiden tehdä mitä rajuimpia käänteitä, ja samalla he heiluttivat keihäitänsä vaatien kovaäänisesti vastustajiaan taisteluun.

Kuningas pysyttelihe rauhallisena Berengarian rinnalla tanskalaisten joukkojen keskustan etunenässä, ja heitä ympäröivät arkkipiispa Antero, Pietari piispa, Ivar Glug, Absalon Belg sekä sata etevintä tanskalaista ritaria. Junkker Strange ja Riisen Kaarlo pysytteleivät lähinnä kuningatarta: he olivat saaneet kuninkaalta käskyn olla väistymättä hänen luotaan, sekä hengellään ja kunniallaan vastaamaan hänelle kuningattaren turvallisuudesta. Kreivi Albert istui hiljaisena ja totisena oikealla sivustalla hevosensa selässä, yllään musta sotisopansa, ja vasemmalla sivustalla Otto kreivi ohjaili kärsimättömästi korskuvaa sotaorittansa.

Kuninkaan viittauksesta Sven Väkevä ja Veli Gamling ratsastivat friisiläisten sotarivistä pienillä, vilkkailla hevosillaan, pitkät keihäät käsissään. Heidän pienet, ympyriäiset kilpensä riippuivat hihnasta heidän selässään, ja heidän lyhyet, leveät miekkansa olivat yksinkertaisilla rautaketjuilla vyöhön kiinnitetyt. Heillä oli yllään tavalliset pukunsa eikä heillä ollut ei kypärää eikä haarniskaa.

"Lähettääkö Tanskan kuningas vastaamme kaksi halvinta aseenkantajaansa?" kysyi toinen keisarin ritareista. "Te olette kaiketi tottuneet taistelemaan kantapäillänne, koska kannatte kilpeä selässänne. Sellaisten miesten kanssa me emme ryhdy taistelemaan."

"Emme tahtoneet peloittaa teitä kilpiemme vaakunoilla", sanoi Veli Gamling, "senvuoksi me asetimme ne selkäämme. Kantapäillä me ahdistamme muuten vain nautojamme."

"Mitä näen! Onhan teillä oikein kultakannukset. Milloin teidät ritariksi lyötiin?" kysyi toinen keisarillinen ritari ivallisesti hohottaen.

"Sen minä kyllä sanon teille", vastasi Sven Väkevä. "Kultakannukset me voitimme hyvin helposti kun viimeksi ajoimme keisarilliset Elben yli."

"Hävytön roisto!" murahti keisarillinen turnausritari ja kääntyi toverinsa puoleen. "Ryhdymmekö taisteluun heidän kanssaan vai ei?"

"Tämä on häpeällistä ilveilyä", vastasi toinen, "mutta jos te olette yhtä mieltä minun kanssani, herra ritari, niin annamme noille tyhmänrohkeille karvajusseille selkään, olkoot he ritareita tai ei. Vannoimmehan kalliisti piispalle nutistavamme kenen hyvänsä, joka meitä vastaan tulisi, eikä tässä sovi kuluttaa aikaa turhaan. Ottakaa te tuo, jolta saitte niin törkeän vastauksen, minä otan osalleni tuon pukinnahkalakkisen."

Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan. Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill'aikaa kun turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.

Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet, silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.

Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.

Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar: "Eteenpäin!" Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen oikeaa sivustaa vastaan, sill'aikaa kun kreivi Albert malttavaisena teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.

Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut. "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin, että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.

Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill'aikaa täydessä toimessa; mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan, ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren, jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan, joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. "Nousevatko kuolleetkin minua vastaan?" mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä, ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta, joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.

Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.

"Tämmöistäkö sota onkin?" sanoi Berengaria. "Vai oliko keisari Oton tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi ollut tilaisuutta pyörtyä."

Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään: "Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!" sanoi hän. "Täällä seisoi meitä vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?"

Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren purppuravaippaan. "Elkäämme pilkatko vihollista!" sanoi hän vakavasti. — "Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan, kuningattareni." Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti nuolen asetakkiinsa.

"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi. "Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."

"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!" sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen taistelun häviö."

Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.

Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.

Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä. Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta, joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"

Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli, ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä suojelijoita Saksanmaalla.