VIIDESTOISTA LUKU.

Pohjoisalbingin ja Vagrienin rajalla oli pieni maalaiskylä jonka kirkko oli rakennettu kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla. Sen lähestöllä virtaa Svantina-joki, ja tämän joen ja kirkon välillä on leveä, ruskea kanervakangas, vanhat kirjailijat nimittivät sen Svantinefeldiksi. Tällä kankaalla on monta lähdettä, ja niistä virtaa puroja jokeen, jonka raoksi tätä kangasta kansa myöskin kutsuu Bornhövediksi (lastenpääksi.) Täällä oteltiin lopullisesti se suuri, huomattava taistelu, mihin Valdemarin hirvittävä kostokulku päättyi.

Taistelu oli, kuten tiedetään, pyhän Magdalenan päivänä, tiistaina 22:na päivänä kesäkuuta 1227. Siellä taisteltiin mitä kuumimmasti, oteltiin raivoisan katkeroituneena aamusta iltaan. Kuningas itse johti joukkojen keskustaa, ja hänellä oli vastassaan Bremenin arkkipiispa Gerhard ja uljas herttua Aadolf. Kreivi Otto johti joukkojen oikeaa sivustaa Saksin herttuaa vastaan. Nuori Valdemar-prinssi, jolla oli Riisen Kaarlo sivullaan, johti vasenta sivustaa Schwerinin kreivi Henrikkiä ja Lyybekin pormestari Aleksanteria vastaan. Äsken kukistamansa ditmarskilaiset, jotka olivat vannottautuneet kuninkaan lipun alaisiksi, mutta joihin kuningas ei vielä oikein luottanut, oli hän asettanut taaksensa, etteivät ne karkaisi vihollisten puolelle. Kuninkaalla oli jo melkein voitto puolellaan; holsteinilaiset väistyivät, eikä urhokas herttua Aadolf saanut heitä pysähtymään. "Anna meille voitto, Herra!" huudahti nuori herttua, "ja minä rakennan pyhän huoneen sinun kunniaksesi; minä luovun turhuuden purppurasta ja kieltäydyn maailmasta ylistääkseni sinua kuolinpäivääni asti!" Näin hän rukoili kohotetuin käsin kesken epätoivoisen taistelun tuohinaa. Kuningas tunkeutui eteenpäin vastustamattoman voimakkaasti, ja kaikki vastarinta oli mahdoton. Mutta silloin käänsivät ditmarskilaiset, vihollisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan, äkkiä kilpensä nirkot ylöspäin ja hyökkäsivät kuninkaan kimppuun hänen selkänsä takaa. Ilta-aurinko loisti suoraan tanskalaisten silmiin melkein, soaisten heidät. Kuningas ja hänen miehensä taistelivat epätoivoisesti kaksinkertaista vihollista vastaan, — ja taistelun tulos oli selvä. Vihollisetkin myönsivät olleen raskasta anastaa voitto suurelta, voittoihin tottuneelta kuninkaalta, joka ei vielä koskaan ollut joutunut tappiolle taistelussa, eivätkä he voineet selittää omaa onneaan muuten kuin jumalallisen ihmeen aikaansaamaksi. Kuninkaan onnettomuuteen sanottiin sen pyhimyksen olleen syynä, jonka päivänä taistelu oli. Ankarilla katumus- ja parannusharjoituksillaan pyhä Magdalena oli saavuttanut kristikunnassa kuuluisan pyhimyksen nimen. Kerrottiinpa, että taistelun aikana pyhä Magdalena oli nähty pilvissä, mistä hänen sanottiin soaisseen auringonsäteillä kuninkaan ja tanskalaiset soturit, jonkavuoksi Lyybekin asukkaat rakensivatkin luostarin tämän pyhimyksen kunniaksi.

Aurinko oli laskenut verisen taistelukentän taakse. Neljätuhatta tanskalaista miestä, ja melkein yhtä monta saksalaista, makasi kuolleena tai ruhjottuna särkyneiden aseiden ja kaatuneiden hevosten välissä. Tehtyään epätoivoista vastarintaa, urhokkaan kreivi Oton oli täytynyt riisua aseensa, ja hänet oli viety vangiksi. Tainnoksiin menneen ja haavoittuneen prinssi Valdemarin oli Riisen Kaarlo kantanut taistelukentältä. Yön kietoessa sekä ystävät että viholliset siihen miellyttävään puolihämärään, joka antaa Pohjolan kesäöille niin omituisen viehätyksen, kulki Riisen Kaarlo vielä kantaen onnetonta kuninkaanpoikaa selässään.

Uupunut Riisen Kaarlo laski varovasti jalon taakkansa kanervaisen kummun juurelle, mistä hän kuuli lähdepuron lorinaa. Hän sitoi olkavyöllään prinssin vertavuotavan hartian, ammensi kypärällään vettä lähteestä ja koetti toinnuttaa kaunista, kalpeaa nuorukaista. Vihdoinkin Dagmarin poika avasi tummansiniset silmänsä ja pyyhkäisi veriset, vaaleat kiharansa otsaltaan. "Missä minä olen?" kysyi hän. "Enkö minä seisonut mustan Henrikin kanssa Jumalan tuomioistuimen edessä? Voi, ei, vangittu! — vangittu! Viedäänkö minut taas mustaan torniin?"

"Te olette pelastettu ja vapaa, minun nuori, kuninkaallinen herrani!" sanoi ritari Kaarlo. "Mutta me olemme joutuneet tappiolle, ja meidän parhaat miehemme ovat kaatuneet" — —

"Entä minun isäni — minun suuri, onneton isäni - missä hän on? Elääkö hän?"

"Minä en sitä tiedä, jalo herra!" vastasi Kaarlo soinnuttomasti ja syvän surun valtaamana. "Hän kielsi minun jättämästä teitä, ja minä tottelen."

"Anna minun maata! Anna minun kuolla! Mitä sinä minusta välität? Etsi minun isääni! — Pelasta herrasi ja kuninkaasi, ritari Kaarlo! Minä vannotan sinua äitini sielun kautta!" — —

"Minä annoin kuninkaalle sanani!" vastasi Kaarlo. "Minä en voi enkä uskalla jättää teitä, jalo, nuori herrani, vaikka sydämeni tykkisi rikki haarniskani alla, ennenkuin olen vienyt teidät varmaan turvapaikkaan. Minä näen valon tuikkivan tuolta alhaalta virran luota. Sallikaa minun kantaa teidät sinne. Lienee vielä jälellä jokin uskollinen holsteinilainen, joka ei petä kuningastaan."

"Te ette saa kantaa minua! Minä jaksan kyllä kävellä", sanoi huolestunut prinssi ja nousi äkkiä tuskallisesti ponnistaen. "Pitkältä minä en jaksa, mutta tuon valon luo ainakin kävelen. Oi! isä, isä! Missä olet?" Hän vaipui taas voimatonna maahan. Mutta Riisen Kaarlo nosti hänet hartioilleen, kantaen hänet varovasti rannalla olevaan kalastajatupaan, jonka rakkoruuduista hän näki tulen tuikkavan.

* * * * *

Kun saksilaiset olivat sidottuina vieneet pois kreivi Oton, ja Riisen Kaarlo oli haavoitettua prinssiä kantaen paennut taistelukentältä, ei ollut enää ainoaakaan elävää tanskalaista sillä paikalla, missä kuningas äsken oli taistellut kahdelta taholta ahdistavaa vihollista vastaan, ja missä hänen parhaat ritarinsa nyt makasivat ruhjottuina haarniskoitujen sotaratsujensa alla. Heidän keskellään makasi itse vanha, harmaantunut kuningas haavoittuneen sotaoriinsa vieressä. Hän hengitti vielä, mutta hän oli mennyt tainnoksiin monista saamistaan iskuista; vihollisen keihään kärki oli tunkeutunut hänen vasempaan silmäänsä, eikä hän enää tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän alkoi tointua, oli jo yö. Vielä huumautuneena silmänsä kivusta hän tunsi olevansa jonkinlaisessa riippuvassa asennossa ja liikkeessä, mutta kesti kauan, ennenkuin se hänelle selvisi: lopulta hän luuli kuulevansa hevoskavioiden kapsetta altaan; hän luuli uneksivansa, että hän oli poikittain nelistävän hevosen satulassa, ja kylmä, rautapanssarinen käsivarsi tuki hänen päätään. Niinpä olikin todellisuudessa. Kookas ritari, kypäränsilmikko suljettuna ja saksalainen ritarinvaippa haarniskansa peittona, ratsasti näin kuutamossa haavoitettu ja puolikuollut kuningas sylissään yli kantojen ja kivien, mitä kiivainta nelistä ja sanaakaan sanomatta. Kun kuningas viimeinkin oli tointunut ja siksi paljon voimistunut, että sai puhutuksi, kysyi hän syvästi masentuneena tuntien voimattomuutensa: "Ystäväkö vai vihollinen?" Lyhyt, levollinen vastaus: "vihollinen" vieraan ritarin kypäränsilmikon takaa vihlaisi kuninkaan sydäntä kuin terävin miekka.

Kuningas huokasi syvään ja hän tuskin tunsi silmänsä tuottamaa kipua ajatellessaan, että hänet nyt vietiin siihen vankilaan, josta tulisi hänen hautansa. Tuon vieraan äänen sointu oli kyllä ilmaissut hänelle, ettei hän ollut joutunut kreivi Henrikin valtaan; mutta siinä oli väre, joka huolestutti häntä enemmän kuin kreivi Henrikin hurja tiikerinääni. Oudon ritarin äänen rauhallinen vakavuus herätti kuninkaan mielessä muistoja, joilla tunnonvaivojen kalvava kaarne iski kyntensä hänen sydämeensä. Hän vaikeni eikä olisi enää toista kertaa halunnut kuulla tuota ääntä. Hän ei yrittänytkään vapautua, sillä hän tunsi liiankin hyvin voimattomuutensa ja sen raudankovan käden voiman, joka kuitenkin säälien piteli koholla hänen haavoittunutta päätään.

Näkemättä vihollisensa kasvoja ja kuulematta hänen suustaan muuta kuin tuon yhden sanan, "vihollinen", vietiin kuningas näin tuntemattomia teitä taloon, missä oudot ihmiset ääneti sitoivat hänen haavansa ja vetivät keihään kärjen hänen silmästään. Heti kun hän oli saanut vähän levähtää ja oli juonut hänelle tarjotun virkistävän juoman, sidottiin hänet hevosen selkään mukavasti asetetulle pehmeälle patjalle. Äänetön, tuntematon ritari nousi toisen hevosen selkään ja tarttui kuninkaan suitsiin. Sitten taas ratsastettiin niin nopeaan kuin mahdollista, ja monen pysähdyksen jälkeen, jotka olivat välttämättömiä kuninkaan heikkouden tähden, saapui hän outoja teitä kaupunkiin, jonka hän suureksi ihmeekseen luuli tuntevansa. Oli melkein pimeä, kun hän ratsasti kaupunkiin, mutta kadut ja rakennukset häämöittivät kuitenkin aivan selvästi, ja hän oli ennen nähnyt ne siksi usein keskipäivällä, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei ollut vihollisten maassa. Hän näki olevansa Kielissä ja nyt vasta hän huomasi muutoksen, joka jo oli tapahtunut viimeisessä lepopaikassa: hänen äänetön saattajansa oli vaihtanut saksalaisen ritarinvaippansa punaiseen, tanskalaiseen ritarinviittaan.

Hän pysähtyi suuren, valkoisen rakennuksen kiviportaiden eteen. Kuningas nostettiin satulan patjoilta, hän kuuli tanskalaisten ääniä ympäriltään, ja hänet talutettiin huolellisesti ylös kiviportaita.

"Kuningas! Kuningas!" kuiskasi toinen toiselle.

Omituisin tuskan ja ilon tuntein kuningas tunsi omien palvelijoidensa äänet. He tulivat häntä vastaan kynttilät kädessä, ja nyt hän huomasi olevansa kaupunginpäällysmiehen talossa. Vanha, uskollinen herra seisoi nöyränä hänen vieressään, lausuen kuninkaallisen herransa tervetulleeksi ja siunatuksi hänen halvan kattonsa alle, sekä ilmoitti samalla kaupungin etevimmän haavalääkärin saapuvan heti paikalle.

Kuningas oli astunut kiiltävän puhtaaseen vierashuoneeseen, ja hänet oli heti viety lepäämään suureen nojatuoliin. Huolestuneiden palvelijoiden ja talonväen joukossa ovensuussa seisoi vielä outo ritari, äänetönnä katsellen kuningasta kypäränsilmikon takaa. Kuningas viittasi hänelle ja pyysi kaikkia muita poistumaan huoneesta. Kaikki katselivat uteliaina kookasta, vierasta ritaria, jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut, ja kuninkaan täytyi viitata vielä kerran, ennenkuin jäi yksin oudon pelastajansa kanssa.

Ääneti ja rauhallisesti vieras ritari astui kuninkaan eteen, vetäisten vaippansa tiukemmin haarniskansa peitoksi, mistä kuningas säpsähtäen luuli nähneensä vilahduksen.

"Kuka sinä olet, ylevä viholliseni?" kysyi Valdemar. "Taivaan Jumalan nimeen, sitä minkä olet tehnyt minulle, minä en unohda en tässä enkä tulevassa elämässä. Mutta miksi peität kasvosi ja miksi katsot ylen kiitokseni? Kuka olet?"

"Sinun vihollisesi!" vastasi sama luja, rauhallinen ääni, joka jo kerran ennen oli niin syvästi järkyttänyt kuninkaan mieltä.

"Voiko joku lisätä kyynärän verran pituuteensa?" sanoi kuningas, "tai lainasiko sinulle äänensä se, jota minä syvimmin loukkasin, ja jolle minä tein suurimman kaikista vääryyksistä?"

Ritari nyökäytti ja viittasi taivaaseen, joka tuikki tähtikirkkaana korkeasta kaarevasta ikkunasta. Sitten hän liitti yhteen rautaan puetut kätensä, painaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että panssari rutisi vaipan alla. Hän kohotti rukoillen päänsä taivasta kohti ja sanoi hitaasti ja juhlallisesti: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme! Amen!"

Kuningas kalpeni ja vaipui tuoliinsa. Mutta sanaakaan enää sanomatta ritari poistui huoneesta ja talosta; hän hypähti ratsunsa selkään ja ratsasti nopeasti pois. Ei kukaan talon palvelijoista ollut tuntenut häntä. Sanottiin hänen äkkiä kadonneen, ja kansaan levisi pian mitä omituisimpia arveluja tästä kuninkaan salaperäisestä pelastajasta.

* * * * *

Tämän tapahtuman jälkeen oli huomattava muutos tapahtunut kuninkaassa. Ei ainoastaan tuskallisten haavojensa tuottamien kärsimysten aikana, vaan silloinkin kun hän täysissä ruumiinvoimissa taas nousi tautivuoteeltaan, hän näytti kantavan nöyryytyksensä ja vihollistensa voitonriemun rauhallisesti, katsoen ansainneensa kaiken tämän vanhurskaan Jumalan rangaistuksena. Kadottaessaan silmänsä ja menettäessään voittamattoman voitonherran nimen hänelle näkyi selvinneen iäinen totuus, ja samalla hän näytti saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän näytti myöskin osaksi saaneen takaisin sen sielun rauhan, minkä kalvava kostonhimo niin kokonaan oli riistänyt häneltä. Mutta hän oli omituisen hiljainen ja miettiväinen: hänellä oli paljon katumista ja hän pelkäsi salaisesti, ettei hän vielä ollut tyhjentänyt pohjaan asti koston katkeraa maljaa. Häntä suretti syvästi niiden monien tanskalaisten kuolema, jotka olivat kaatuneet Bornhövedissä. Eikä hän uskonut esikoisensa jääneen eloon ennenkuin hän näki hänet, vaikka Riisen Kaarlo olikin kiiruhtanut heti tuomaan kuninkaalle tämän lohduttavan tiedon.

Ennenkuin kuningas lähti Kielistä, näki hän kuitenkin taas oman ja kansansa lemmikin. Hän näki Dagmarin pojan elävän, pelastuneena Riisen Kaarlon huolellisesti hoitamana ja hän sulki poikansa syliinsä, ikäänkuin hän olisi noussut hänen luoksensa haudasta. Mutta puhkaistu silmänsä tuotti vielä hänelle kovia tuskia, ja hän muisti usein Zedechiaan kohtalon, jolla jumalinen arkkipiispa oli peloitellut häntä. Häntä kauhistutti tuo ajatus, että hänen täytyisi elää sinä päivänä, jona hän näkisi poikansa murhattuna edessään. Synkkinä hetkinä kalvoi häntä vielä sekin ajatus, että hänen silmiensä valo ehkä oli vain puoleksi sammutettu senvuoksi, että hänen, rikkomansa lupauksen rangaistukseksi, täytyisi nähdä niin kauhistuttavan onnettomuuden kohtaavan itseään ja sukuaan sekä itse lapsetonna isänä mennä hautaan.

Kun Valdemar taas oli tervennä Riibehuusissa, ryhtyi hän ensimäiseksi rauhallisiin sovitteluihin katkerimman vihollisensa kanssa kolmen nuorimman poikansa vapauttamisesta. He olivat vielä panttivankeina kreivi Henrikin vallassa, ja kuningas oli kiivaudessaan ja raivoisassa kostonhimossaan siten saattanut heidän henkensä vaaraan. Hän huolehti myöskin hyvin innokkaasti molempien sisarenpoikiensa vapauttamisesta Schwerinin vankilasta sekä myöskin Junker Strangen, Astrad Fracken, juomanlaskija Björnin, Jaakko Monen ja muiden lunastuksesta. Monien vaikeuksien ja suurien uhrauksien jälkeen kuninkaan onnistui, osaksi paavin ja herttua Aadolfin välityksellä, saada aikaan sopimuksen, jonka mukaan hänen poikansa ja sisarenpoikansa laskettaisiin vapaiksi ja lunnaat maksettaisiin toisista. Vihdoinkin läheni tuo ikävöity päivä, jolloin odotettiin vapautettujen vankien ja panttivankien palaavan, ja nuori Valdemar oli matkustanut heitä vastaanottamaan.

Kylmänä marraskuun päivänä kuninkaan ratsu odotti satuloituna Riibehuusin rappujen edessä. Riisen Kaarlo ja useita ritareita sekä asepalvelijoita oli kauan seisonut satuloitujen hevostensa luona kuningasta odotellen. He eivät tienneet minne hän aikoi, hän oli vain käskenyt heidän seuraamaan itseään matkalle. Viimeinkin tuli kuningas, äänetönnä ja totisena, korkea töyhtöhattu valkoisilla hiuksillaan, ja oravannahoilla sisustettu purppuraviitta hartioillaan. Hän asetti jalkansa jalustimeen, jääden siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Jalot, puoleksi sokeat kuninkaankasvot, joihin niin monet suuret ajatukset ja niin monet intohimot olivat piirtäneet syvät uurteensa, näyttivät liikkumattomina ollen kuin kiveen veistetyiltä. Syvä, mietiskelevä katse tuijotti epämääräisenä ja uneksivana eteensä, kiintymättä mihinkään määrättyyn esineeseen; vasen käsi piteli satulasta, oikea oli nyrkissä hänen sivullaan. Hän jäi seisomaan tähän asentoon yhtä rauhallisena kuin korkea, valkoinen ratsunsa, joka tunsi kuninkaallisen herransa eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Kaikki olivat ääneti, eikä kukaan uskaltanut häiritä kuningasta hänen syvissä ajatuksissaan. Linnanpihalla oli niin hiljaista, kuin olisivat kuningas ja kaikki hänen miehensä muuttuneet kivipatsaiksi. Huolestuneina ritarit ja nuorukaiset katselivat vuoroin kuninkaaseen, vuoroin toisiinsa. Kukin luki toisensa silmistä ajatuksen, joka ahdistavana täytti jokaisen mielen, mutta jota ei kukaan tohtinut ääneen lausua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta vielä kuningas seisoi samassa asennossa.

Vihdoinkin Valdemar pyyhkäisi kädellään otsaansa niinkuin se, joka tointuu tai herää pitkästä unesta. Hän katseli ihmeissään ympärilleen ja veti jalkansa jalustimesta. Sanaakaan sanomatta hän viittasi ritareita ja soihtupoikia poistumaan ja astui hitaasti takaisin ylös linnanportaita ja ritarisalin kautta salakammioonsa.

Siellä hän otti esille Dagmarin kuvan pienestä kultarasiastaan ja katseli sitä tarkkaan. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän rannalla seisoen näki kultaisen kuningaslaivan kiitävän ulapalle hakemaan hänen tuntematonta morsiantaan. Hänet valtasi sama omituinen tunnelma, joka silloin hänen yleviin nuoruudenunelmiinsa oli sekoittanut aavistuksen siitä, että hänen onnensa oli riippuvainen hämäristä, näkymättömistä voimista. "Nyt minä ymmärsin mitä vanhus lauloi!" sanoi hän surumielisesti säpsähtäen. "Mitenkä en ole sitä pitkiin aikoihin muistanut?"

"Voittoon ja onneen Volmari syntyi — Niin tähtien kirjat tietää — —"

"Ei, ei, ei niin ollut tähdissä. Ei hän niin laulanut." Hän oli taas kauan ajatuksissaan. "Niin, aivan oikein", sanoi hän sitten surumielisesti. "Onnellisina päivinä sen lauloin toisin:

"Voittoon ja onneen Volmari syntyi, Mutt' miehenä murheen eli, Ja tähtien kirjat tietää; On riemu murheen veli."

Hän huokasi syvään. "Mitä hän lauloikaan vaarallisesta neidosta?" jatkoi hän. "Tarkoittiko hän sillä Audacia parkaa? Tosiaankin, hän oli hurskas ja puhdas kuin pyhä neitsyt, ja kuitenkin hänestä oli minulle enemmän vaaraa kuin kaikista vihollisistani. Entä jousimies? Aivan oikein! Se sana oli tosi. Mutta tuo viekas jousimies ei tähdännytkään, hän osui tähtäämättä." Kuningas vaipui taas syviin mietteisiin ja näytti turhaan muistelevan loppua Kullenmiehen laulusta. Viimeinkin hän näytti muistavan sen "Niin, niin, vanhus!" sanoi hän hitaasti ja surumielisesti. "Se side katkesi, joka kiinnitti koston syntiseen sieluuni, mutta kenen oli se voimallinen käsi, joka sen irroitti? Mutta voi, voi! Tähti on sammunut leijonan silmästä." Hän vei nopeasti kätensä puhkaistua silmää kohti ikäänkuin äkkinäistä kipua tuntien ja vaipui taas samaan äänettömään mietiskelyyn kuin äsken seistessään jalka jalustimessa.

Tointuessaan hän huomasi ihmeekseen kookkaan, vakavan ritarin seisovan aivan edessään ja katselevan häntä surumielisen osanottavasti. Se oli Riisen Kaarlo, joka levottomana kuninkaan voinnista oli uskaltanut rikkoa hänen ankaran kieltonsa ja astua hänen salakammioonsa. Hän oli seisonut siellä jo kauan ja katseli osanottavalla tuskalla kuningasta. "Suokaa minulle anteeksi, herra kuningas!" sanoi hän lopulta huomatessaan kuninkaan kiinnittävän katseensa häneen ja näyttäen närkästyneeltä hänen rohkeudestaan. "Anteeksi, suuri kuninkaani! Minä pelkäsin teidän sairastuneen ja olevan avun tarpeessa" —

"Minä olen ollut sairas, vaarallisesti sairas", vastasi kuningas. "Siitä taudista, nuori ritari, rukoilkaa Jumalaa varjelemaan teitä ja kaikkia ihmisiä, sillä siitä seuraa iankaikkinen kuolema. Mutta kiitos armahtavalle Jumalalle! Hän lähetti minulle vastoinkäymisiä ja koettelemuksia. Hän katsoi sen parhaakseni: vain hätä ja tuska voivat minut parantaa — vain tiikerinkynnet saivat minun sieluni pelastetuksi kadotuksesta."

"Oi, rakkahin herrani ja kuninkaani! Te olette varmasti ruumiillisesti sairas, tai painavat raskaat huolet mieltänne. Jos voisitte uskoa halvimmalle uskollisista miehistänne mikä sydäntänne painostaa, — oi herra kuningas, vaikka minulla itselläni onkin suru kannettavana, jota enää tuskin kauemmin jaksan kantaa, niin kuitenkin tahtoisin kantaa teidän surunne, vaikka se minut kokonaan rusentaisi. Jos maailmassa vain on joku ihminen, joka voisi tyynnyttää ja lohduttaa teidän sieluanne, niin minä etsin hänet vaikka maailman ääristä."

Kuningas oli istuutunut miettiväisenä nojatuoliinsa; mutta samassa hän nousi kuin äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Sinä tulit sopivaan aikaan, uskollinen, rehellinen ritari Kaarlo!" sanoi hän. "Näytätpä itsekin surun painamalta, ja minä tiedän kyllä mitä suret: sinä olet kadottanut rakkahimpasi."

"Rakkahin herrani ja kuninkaani!" sanoi Kaarlo hyvin liikutettuna, "elkää ajatelko minua tai minun surujani, vaan kertokaa minulle huolenne, ehkä minä henkeni uhalla voin ostaa teille rauhan hetken!"

"Sieluni huolet", sanoi kuningas, katseessa levoton välke. "Ne eivät kuulu tähän elämään, eikä niihin iloihin tai tuskiin, jotka täällä voisivat tulla osakseni. Mitäkö ajattelin tuolla ulkona, kun vaivuin ajatuksiini hevoseni luona — niin, sen voisi vain se sanoa minulle, joka sanoo mitä mieluimmin haluaisin tietää. Hyvä on, ritari Kaarlo! Kiiruhda, nouse hevosesi selkään, elä lepää ennenkuin saavut Skåneen! Kullenilla asui ennen mies, jota kutsuttiin Kullenmieheksi. Itse hän sanoi olevansa ritari Thord Knuutinpoika Bonde. Jos hän elää, on hän ainakin sadan vuoden vanha. Mutta jos hän vielä elää ja on siellä, niin hän on ainoa mies maailmassa, joka ehkä voi lohduttaa sinun herrasi ja kuninkaasi sielua. Kiiruhda häntä etsimään, ritari Kaarlo. Jos löydät hänet elossa, niin kysy häneltä kuninkaasi puolesta, tietääkö hän mitä minä ajattelin tänä päivänä ratsuni vieressä seisoessani. Joka sanan, jonka kuulet hänen suustaan, kätket sielusi syvimpään ja uskot sen vain sinun kuninkaallesi!"

"Te ette näe minua, herra kuninkaani, ennenkuin olen toimittanut käskynne!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. Kuningas ojensi hänelle kätensä, ja Kaarlo painoi sen huulilleen. Sitten kuningas viittasi häntä kiirehtimään ja pani sormen suulleen. Heti senjälkeen nähtiin Riisen Kaarlon ratsastavan uskollisella kimollaan Riibehuusin linnanpihalta.