TOINEN LUKU.

Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen! Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa; sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena, vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.

Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet, jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä, muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, — kohteliaisuudesta kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, — tahtoi selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa, ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.

Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä, maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat, ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo tavanmukaiset sanat: "Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!" Sitten hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois, näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.

Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa omasta kädestä. "Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!" — lisäsi hän ylpeästi. — "Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin, niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!" — jatkoi hän rohkeasti ja empimättä. — "Sillä vaikka minä viivyin — sen minä ehkä aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani palveluksessa, — niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen morsiamensa."

Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien, pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta vaatimuksesta. "Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä", — sanoi hän ankaralla vakavuudella. — "Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit; siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni."

Yksimielinen, rehellinen "saa!" kaikui koko Tanskan ritariston puolelta vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran vakavasti: "Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi, ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!"

Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta, kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.

"Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä", — sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen — "niin kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen, pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin — mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, — toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia, että lyön hänet kohta ritariksi?" Näin sanoen kuningas viittasi Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.

"Herrani ja kuninkaani", — sanoi hän, — "kun kyseessä ovat kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin". Sitten hän notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.

Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain, kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa, ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen. Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.

Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä miekka, Kaarlo!" — sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja ystävällisesti poskelle. — "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä, suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua kultaisiinkin."

Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle, jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi pitkän miekan Kaarlon sivulla.

Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.

Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa, ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle, ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" — hän huudahti. — "Minä olen siis vihitty — ja mikä ihmeellinen sallima! — maailman kauneimpaan, armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin — häneen, jonka pelkkään kuvaan minä olin hurmautunut kuin trubaduuri —, mutta jota nyt, kaikesta ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni — en painaa iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana — pyhänkuvana — pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, — häntä jonka kanssa minä ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, — häntä, jota minä voisin syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla —, häntä minä en enää näe tässä elämässä, — hänet minä olen menettänyt — unelman tähden?"

Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon; hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti, äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen — sinun iäisesti, enkä kenenkään muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni — sinun on kuitenkin sydämeni — sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."

Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, — hän seisoi kädet levällään ja näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän, mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan sydämellisesti:

"Jos on sydän mun, jos sielusi sain, muut saakoot kruunua kantaa! — Kera morsion Valdemar tanssii vain, kyll' onnea tähdet antaa!

Nyt tähtikirjoista tietämään käyn vaiheet vastaisuuden; Opastähteni syvyydestäkin nään, — tien kerran nousen ma uuden.

Iäks oon ma tuomittu kulkuhun, vain Mahtajan tahtoa täytän! ja Wolmar, välkkeessä tähties sun tien sulle laulain mä näytän."

Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan, missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen seikkailunsa.

Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa. Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. "Hän on todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi saattaa liikoja haaveita!" — sanoi pappi. — "Hän on tuon nuoren asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä." — Avulias pappi vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan hajamielinen eikä kuunnellut häntä.

Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään, astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin. "Teidän pienestä naisestanne", — sanoi hän melkoisen maallisin asiantuntija-ilmein — "tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin tyttö, — itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä asioita, sanotaan."

"Kuningas?" — toisti Otto nopeaan. — "Vai niin!"

"Kuningattarenkin edessä", — jatkoi pappi — "on kaunis Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt."

"Tietysti!" — vastasi Otto. — "Sinettihän on pyhä esine, jonka teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa." Samalla hän otti nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön. "Keskiyöllä — leppäkäytävällä joen luona — ritarikunnian ja uskollisuuden nimessä!" — oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin, ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.

Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta. Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi. Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan, eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä ennen muita.

Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:

"Hääonnen maljoja joi he niin, se hetki ol' autuas: sai omansa Dagmar-kuningatar ja Valdemar-kuningas.

Ilo silloin kulkurin köyhimmän ja rikkaan ol' yhtä suuri; kera porvarin talonpoika joi hyvän maljan pohjaan juuri."

Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan, mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta, sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:

"Ei sortoa tuonut, — rauhan toi, hyvän-mielen talonpoikaan; Kukan sellaisen synnystä iloiten maa aina kiitosta soikaan!"

Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:

"Jalon hääparin Kristus siunatkoon! Elon yhteisen pitkän antakoon! Sana Herran, hurskaus, oikeus jott' ois joka miehen rikkaus. — Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

— "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.

Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen, mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä, jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa, tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi ja jonka kertosäe oli:

"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"

Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla, kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.

"Te kurjat konnat" — huudahti Otto — "minustako vai jostain toisesta oli kysymys?"

"Ylhäinen nuoriherra", — ähkyi haavoitettu — "toista se tarkoitti, minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, — säästäkää henkeni! Minä tulin rauhallisessa asiassa, — juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia — minun vereni vuotaa kuiviin!"

"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" — sanoi Otto repien paloiksi hienon liinakauluksensa. — "Sido tällä haavasi, vanha heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"

"Pelkkää ystävyyttä", — kieroili vanha juoppo — "pelkkää kristillistä ystävyyttä, — onnentoivotus ja syleily, — mutta tuon kiitoksen saa suurellisten luona!"

Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" — sanoi hän Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. — "Tämä on vanha tuttu, näen, — hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin liikuttaa kättäni. — Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden hänestä."

Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", — mutisi hän, — "niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt pitelee minua saappaista!"

"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä pois?" — sanoi Otto. — "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni ja kuninkaan rippi-isä!"

Sitten he hävisivät lehmusten väliin.