KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti, mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene, jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä joelle.

Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta, keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista, joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta, ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia säveliä laulaen.

Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä ruohopenkillä laulaen:

"Näki peikkoja Villimetsän mies, kun katsoi lasistaan. 'Nyt avuks, Jeesus ja Maaria! Mua peikoilt vainotaan!'

Tuvan sopen käyden jokaisen hän risti itseään; ja peikot metsäin piilohon ne pakeni hädissään.

Lens itään yksi ja länteen toinen, joku kolmas pohjoiseen; ja muiden laaksojen kätköihin mä iäksi luulen painuneen — —"

"Mikä teidän on, jalo kuningattareni?" keskeytti Kristiina äkkiä laulunsa. "Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti tuijotatte?"

"Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja lapsuusleikkejäni!" sanoi Dagmar. "Mutta kun sinä lauloit pahoista peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä esiin joka pensaasta ja uhanneet minua."

"Kristus varjelkoon!" lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan ympärilleen. "Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata kristinuskoa."

"Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen edessä", sanoi Dagmar. "Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä? Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin — ja näetkö nuo märät kiharat ruohonseppeleineen?"

"Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää — ja iltailma — —"

"Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!" sanoi Dagmar. "Nyt minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa — hän katsoo minua, niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!"

"Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!" sanoi Kristiina sekä peläten että säälien. "Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan ja viittaa taivaaseen, — ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa —"

Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli seuraavat sanat:

"Dagmar! Kuningatar hurskahin! Sun osaas tähdiltä tiedustin.

Sä poian synnytät puhtoisen; emo lämmin, kylmäpä isä sen.

Hiuskulta se poika on. Onni vaan sill' ei ole kauan seuranaan.

Lelun kalliin — kruunun — se hetkeks saa, mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.

Salatieto kirjassa yks viel' on: hänen eestään nuorena kuolohon; isäst', äidistä kaukana käyt sä."

"Kuuletko, Kristiina!" huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. "Minun kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, — mutta maailmassa on kuitenkin niin ihana elää!"

"Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha, mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä." Kuningatar nousi horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi laulaa sydämellisen alakuloisesti:

"Turha, oi turha sun itkeäs kun on auk' ovi taivaan edessäs. — Ja Vellamo tanssien laulaa.

Koti taivaassa sulla on iäinen, saat vasta siell' levon suloisen. — Vaan Vellamo tanssien laulaa."

Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.

"Jesus Maria!" huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa, kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä merta kohti.

"Näinkö minä unta?" sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa. "Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?"

"Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!" rukoili Kristiina. "Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin säikähtäneet."

Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta, jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.

Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli itkenyt.

Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, — hän oli nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.

Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.

"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa kultakannukset tällä sotaretkellä.

Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut, ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin, että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen, vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä ilosanomia kuninkaalle.

Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa, sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen, mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.

Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen käsistään ottaa esikoisensa.

Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä, missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut, aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin saanut tiedon kirjeessä.

Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista. Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.

Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään hentoa lasta.

Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen, hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.

"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin; minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle voimakkaan ja reiman pojan."

Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja itki.

"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos, sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"

"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas, ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja iloiseksi!"

"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?" kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini, ja minä palasin nyt voittajana!"

"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! — Ottakaa nyt poika isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos voisi."

Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla. "Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria runoilijoita narreiksi."

Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.