KOLMASTOISTA LUKU.

Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa. Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta oli vähän joutunut harhaan.

Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta — eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata. Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.

Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.

"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan kapinallisten vasallieni kanssa."

Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan. Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän, kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti, tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.

"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa", vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni kanssa?"

Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin, jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän mielestänne olen rikkonut."

Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu. "Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä, minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa, sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, jos se tehdään riidanalaiseksi."

"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi, "se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi. Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä, mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."

Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä", sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä, tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"

Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa huoneessaan tärkeitä uutisia.

"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."

Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."

Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi. "Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"

"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea ihminen."

"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.

"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä, herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun asioihinne — —."

"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun tulee tehdä ja tekemättä jättää."

"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä, niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."

"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette, kukonpojat?"

"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa — —."

Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata! Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan henkivartijaini joukossa."

Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.

"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä. "Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta, jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"

Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä raitista ilmaa — niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa, joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla hautuumaan.

Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä. Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla, vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja. Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?" sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen, kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi. Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta; kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva. Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin, tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa, syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän — kuollut — —." Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy oli katkeran surumielinen, laulavan:

"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen; syliss' armasta hoivasin, — avaruus jäi allemme pilvineen."

Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"

"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua vihannut — mutta rakastan sinua kumminkin — olen luopunut maailmasta sinun tähtesi — ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa — en tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä — ja kumminkin — omasi olen — iäti omasi!"

Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.

Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet, kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta, voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty pergamentti.

Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan. Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa, jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa. Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia koski heitä eikä ketään muita.

Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta. Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti, että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä, kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren toisellekin puolen.

Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena, ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla. Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä — keisarin sopimuskirjaan nojautuen — slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi, eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.

Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan, mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani; ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa, ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."

Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen kanssaan.

Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa, ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.

Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa. Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan arvelemaan.

Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.

Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa. Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."

Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä ohi kulkenut.

"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle, kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa. "Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista, onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"

"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?" kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.

"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta — mitä me kutsumme nimellä fraus pia — saanen kuitenkin, Teidän luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."

"Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!" kysyi Henrik-kreivi puoleksi tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, "vaikka minulla vielä olisi mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana hätävalheena?"

"Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita", vastasi piispa. "Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran pyhää verta in natura mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois kokonaisen kansan synnit."

"Koko pullollisen tuon minä mukanani!" vastasi Henrik. "Mutta ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?"

"Puolittain!" vastasi piispa.

"Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille. Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne, kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta."

"Vai niin!" kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa yhteenpuristetuille huulilleen, "mutta se ei käy päinsä — se on liian rohkeaa" —

"Jättäkää se minun huolekseni!" sanoi kreivi, "se on joka tapauksessa vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää. Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin tiedämme, koska haukan pitää lentää!"

Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa saavuttaakseen hänet.