KUUDES LUKU.

Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas, katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun, joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot, melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.

Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin. "Väisty edestäni, saatana!" mutisi hän. "Tuotko sinä taas kirotun kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu! Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa, silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko sekin harhakuva — sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni — ettei vain musta pääse sisään — se on kuitenkin pahin."

Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.

"Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys", sanoi pilkallinen ääni nauraen. "Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria pyhimysnahastanne!"

"Väisty minusta, saatana!" huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena yölliseen vieraaseensa.

"Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?" sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. "Elkää toki pitäkö hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne, tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?" Hän heitti päähineen ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin edessä.

"Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?" sopersi piispa hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen pois ruumiskirstusta. "Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi."

"Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä. Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme, ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin, jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?"

"Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo haihtuneet minun mielestäni."

"Mutta, jos te kuulisitte, että tarvitaan vain hiukan rohkeutta pannaksemme jonakin suotuisana yönä täytäntöön sen, mitä me turhaan kymmenen vuotta olemme ajatelleet."

"Kiusaaja, kiusaaja! Tuoko on hurskaus, jonka pyhältä maalta toitte mukananne?"

"Minä olin myöskin viisaiden maassa, arvoisa isä. Egyptin ihmemaassa opin tietämään mitä ihmisvoima ja ihmistahto voi, kun se on luja ja kestävä."

"Entä käärme, joka ei kuole, — tuli, joka ei sammu, minkä neuvon siihen saitte viisaiden maassa?"

"On silläkin neuvonsa, arvoisa isä. Minä tuon mukanani aarteen, joka korvaa minulle kaikki pyhiinvaellukset ja katumusharjoitukset. Jos tietäisitte minkä arvaamattoman kalliin mehun tämä kallisarvoinen jalokivi sisältää, ja jos teillä olisi vain pisarakin sitä — niin voisitte säästää syntistä ruumistanne eikä teidän koskaan tarvitsisi pelätä sielunne puolesta." Näin sanoen kreivi Henrik otti esille kirkkaan, hiotun kiven, minkä sisään punaista nestettä oli suljettu ja piteli sitä lampun valoa vasten.

"Verta, verta!" huusi piispa. — "Haa, eikö jo ole kylliksi verta sielujamme polttamassa."

"Mutta tämä veri, kunnianarvoisa isä, sammuttaa iäksi kaiken verenpalon — se sammuttaa kaikki kiirastulen ja helvetin liekit, — se sovittaa kaikki vanhat ja uudet synnit; niin sanoi minulle hurskas Pelagius. Eikö sellainen aarre ole kuningaskunnan arvoinen veljesten kesken?"

"Haa, mitä sanotte, mutta onko se todellista?" Piispan laihat sormet kouristuivat suonenvetoisesti, ja hän koetti tarttua pyhäinjäännökseen, jonka kreivi äkkiä sieppasi pois.

"Uskotteko te paavillisen lähettilään — uskotteko te, hurskaan piispa Pelagiuksen Albasta vannoneen minulle autuutensa kullasta? Sieluni autuuden kautta, veri on todellista, ja kalliisti minä sen olenkin maksanut. Joko Pelagius ja pyhä kirkko ovat iäti kirotut — tai minulla on meille molemmille synteinanteeksiantamus ja autuus."

"Yksi pisara, yksi ainoa pisara vain polttavalle päälaelleni!" huudahti piispa polvistuen. "Kaksinkertainen pannansäde välähtelee yhäti siellä, taistellen pyhimyskehän kanssa."

"Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä", vastasi kreivi Henrik kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, "sitten, kun taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni, silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!"

"Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja. Vain pilkkasanasi olivat tosia —, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!" — Onnettoman piispan katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.

"Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!" mutisi kreivi Henrik suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti nauraen.

"Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!" murahti piispa Valdemar tehden ristinmerkin. "Sinun täytyi kuitenkin väistyä!" Senjälkeen hän vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.

Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.

* * * * *

Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa kautta Schweriniin.

Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan; sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen, kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.

"Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!" huusi Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. "Huhu teidän onnellisesta kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja, niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät tervetulleeksi teidän — oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!" Hän tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.

"Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja veljeni?"

"Ohhoi, kyllä toki, miltä puolin vain asia otetaan. Mutta teidän on sanottu kuolleen, ankara herra! Vahinko että te ette" — —

"Mitä, perhana vieköön! ettäkö minä en ollut kuollut, ethän suinkaan aikonut niin sanoa?"

"Pyhä Augustinus kieltäni varjelkoon! Vahinko, ettette tullut kotiin kolme kuukautta sitten, oli aikomukseni sanoa. Silloin olisi moni asia jäänyt tapahtumatta!" — —

"No, huuda suusi puhtaaksi, turmanlintu! Mitä onnettomuuksia täällä sitten on tapahtunut?"

"Kuningas — Tanskan kuningas on ollut täällä!"

"Kuningas Valdemar? Haa! Yksinkö!"

"Ei, hänen ylpeä kuningattarensa oli mukana tervehtimässä teidän puolisoanne."

"No, mikä onnettomuus siinä oli? Oli kai veljeni kotona? Ja heidät tietysti vastaanotettiin kohteliaasti?"

"Ohhoi, erinomaisen kohteliaasti, ankara herra! Ei teitä itseännekään olisi voitu sen kohteliaammin vastaanottaa. Kuningas oli kuin isäntänä talossa, ja ennen lähtöään hän oli, herra veljenne sekä teidän myöntyväisen puolisonne suostumuksella, holhokkinsa puolesta ottanut puolen kreivikuntaa ja Schwerinin linnan haltuunsa, teidän sisarenpoikanne, nuoren Nikolai-kreivin laillisena perintönä ja omaisuutena."

"Mitä! Oletko hullu? Onko hän uskaltanut esittää sellaisen vaatimuksen? Ja typeryydessään he ovat tainneet suostua?"

"Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut mitään kieltää häneltä — sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen."

"Ei mitään, — hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous! Sinä valehtelet senkin saatana!"

"Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. — Pyhä Augustinus varjelkoon kieleni panettelemasta! — Minä puhuin ainoastaan hänen vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua —"

"No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani: minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar katkerasti katuu, mutta mitä vielä?"

"Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te voitte vaatia hänet edesvastuuseen."

"Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän."

"Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat sen maksaa hengelläsi!"

"Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle, kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä, ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin."

"Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan hätään ja onnettomuuteen."

"Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä. Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille viittauksen" — —

"Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! — Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!"

"Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne ensiksi minua!"

Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen epäilyttävän syyttäjän kurkulle: "tunnusta nyt kaikki, tai joutuun helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!" huusi hän vaahtoavan vihan vimmassa.

Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä rikkomaan pyhä virkavalansa.

"Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi: jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. — Vanno, että joudut iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!"

"Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä. Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten ketä haluatte. Minä lausun sanan — olkoon se kiroukseni, jos minä valehtelen! — syyllinen! Syyllinen!"

"Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa. Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule sitä katumaan!"

"Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara herra!" sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin hevosella linnaa kohti.

"Minä saan hänet mihin vain tahdon!" mutisi Arnfred hiipiessään hitaasti hänen jälessään — "Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin: syyllinen, syyllinen, — sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin toinenkin. — Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin. Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko häntä. Ja kuningas haa, — kunpa saisin elää niin kauan, että voisin kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys."

"Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!" kuiskasi ääni aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa, joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. "Kiitos viimeisestä, käyräleuka saatana!" kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen. "Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!" Sen sanottuaan nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä, niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!" Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun valtaamana kaatui tiedotonna maahan.

"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.

"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut mitään onnettomuutta."

"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun tähteni kuitenkaan valehdelleet."

"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin. Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"

"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"

"Ne seisovat tuolla aidan luona."

"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli skorpioni jousimiehen kanssa, — mutta ei tässä vielä uljasta otusta kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"

"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän kuuluu olevan niin kaunis!"

"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, — nyt minä olen helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli käsiään silmillään ja itki katkerasti.

"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis, enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen kaikki, mitä vain tahdotte."

"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani! Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki — mutta auta minua kostamaan!"

"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte olla niin julma, kun ajattelen" —

"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele mitään, tottele vain, — siihen sinä olet syntynyt ja luotu, — minun silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä! Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua. Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään, rapisevaan pensaikkoon.

Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään, aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa. Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.

* * * * *

Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän keskusteluaan.

"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja ojentaessaan hänelle kätensä. — "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"

"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" —-

"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi. Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu häneen."

"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan kauniit, ystävälliset naiset."

"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"

"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"

"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa, että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset, joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle. Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme. Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme, ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin. Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi naisviettelijäksi."

"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua. Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä sinun rinnallasi, — heti kun tulemme Riibeen" — —

"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse odottavat minua."

"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua, ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, — niin sinä näkisit miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä ylpeydeksi."

"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!" vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo rakastaa minua — niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"

"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan, ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse. sinun rakkauttasi vihalla!"

Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen. Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi, Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"

Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen maailman onnellisin kuningas."

Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.

"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange. "Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he meluavat ja huutavat!"

"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."

"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina ja hilpeinä rientävät vastaani."

"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."

"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani meidän omien alamaistemme joukossa?"

Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen. Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin jäykempi ja kankeampi.

"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:

"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?" kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.

"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"

Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului. Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään syyllisten kanssa.

Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja kuningas vaati hiljaisuutta.

"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.

Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo kunnioittaa ja rakastaa?"

"Eläköön kuningatar! — Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen joukko ääneen ja meluten.

"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"

Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.

"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä, pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri, ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei kukaan nähnyt mistä se oli tullut.

"Jumalan tuomio! — Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja tyytymättömyyden purkaukset.

Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar kuollut onnettoman kuninkaan syliin.

Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin, kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään "vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.