TOINEN LUKU.

Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti. Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja. Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka vielä piiritti Hampuria.

Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen, ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin, hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia, laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja hehkuvilla kivillä.

Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."

"Mutta, herra kuningas!" huomautti kreivi Albert. "Malttakaa mielenne oikeutetussa vihassanne —"

"Minkävuoksi!" keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena. "Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin."

Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.

Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään. Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä miehittämään kaupunkia. "Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria, ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle." Mutta monet hurjistuneista sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan, ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.

Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla, minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni, ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä, hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden kaupunkiin.

Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat pelastettavissa.

"Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Valdemar kauhistuksella aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.

Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. "Pedot!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? — Kiirehdi!"

Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli käskenyt.

Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. "Dagmar, hurskas Dagmar!" huokasi hän. "Itketköhän sinä nyt minun tähteni rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty." Hän kuuli etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.

"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! — Minä sallin heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."

Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä, alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista, kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!" sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."

"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."

"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."

"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille, niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."

"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, — mutta te olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."

"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä. "Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen, mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja meidän olisi täytynyt se estää."

Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.

* * * * *

Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä. Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä, jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.

Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.

"Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita vastaan Liivinmaalle!" sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun päätyttyä. "Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo. Sill'aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle."

"Te olette oikeassa, kreivi Albert!" vastasi kuningas. "Te tunnette nyt minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää, lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert. Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina. Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä: hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!"

Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen lippuaan Liivinmaalle.

Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin, ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen, niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä, niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin. Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.

Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.

Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.

Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona ja saivat taistelutantereen haltuunsa.

Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut vaarassa.

"Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?" kysyi Kaarlo. "Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen huomasi aikanaan."

"Uskollinen, uljas Kaarloni", sanoi kreivi Albert liikutettuna. "Sinun kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni. Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule, minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!"

"Kiitos, kiitos, rakas herra!" sanoi Kaarlo. "Ei se mitään ole. Kunhan vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon herran tahansa!"

"Miten niin?" kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. "Olenko minä koskaan sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen."

"Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra", sanoi Kaarlo, "vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta."

"Hm!" murahti kreivi Albert synkkänä. "Sen aarteen, jota ikävöit, minä kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset sopivat parhaiten toisilleen."

"Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan", sanoi Kaarlo, "enkä minä unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista, joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika."

"Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!" vastasi kreivi Albert tulisesti. "Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi, jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, — niin ei suinkaan mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä. Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita. Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun ajattelemattomat puheesi!"

Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.

Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.

Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi, ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.

Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua, ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut, ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi. Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle, mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa Rigmorin tässä juhlassa.

Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan linnanpihasta.

"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas — "mutta hän tottelee kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"

"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli sovitettu."

"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki, siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en mielelläni enää sekaantuisi asiaan. — Mutta mitä sinä arvelet minun sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne eivät ole säästäneet aarteitaan."

"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas — "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."

"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus", huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa: raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan: raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä. Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."

"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", — sanoi kuningas, "talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina; senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo, uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."

"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?" keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.

"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas, poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet isommaksi."

"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi, että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä! Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin sinä."

"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."

"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Minkätähden sinä sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan kristittyjä kiduttamasta?"

"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä minua, siitä annan sinulle sanani."

Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani", sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla, enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun olen kiusannut Nikolaita —"

"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi, painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."

Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.

Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.

"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, — kenties hän taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän kristikunnan nimessä. — Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin sinulle? — Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, — enkä minä tahdo teeskennellä itselleni. — Anna minulle anteeksi, hurskas sielu —. Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. — Voittoon ja onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."

Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.

"Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään", sanoi hän, "eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria. — Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian puolesta."

Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu peittää vanhalla panssarilla. "Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin, — täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan", sanoi kuningas miettiväisenä — "omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan — myöskin Berengaariaa. Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? — Onko Tanskalla Knuut Suuren päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä." — Sitten hän tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.

Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa, friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.