KYMMENES LUKU.

Yhdeksäntoista pitkää kuukautta oli melkein kulunut, ja monet ihmettelivät, ettei vieläkään ollut ryhdytty ratkaiseviin toimiin kuninkaan ja hänen poikansa vapauttamiseksi. Koko kansaan oli levinnyt lamauttava pelko siitä, että kreivi Henrik ryhtyisi vieläkin väkivaltaisempaan rikokseen. Kreivi Albertin ankarat käskyt, kreivi Oton raju kiivaus ja Riisen Kaarlon väsymätön toimeliaisuus eivät kyenneet voittamaan tätä yleistä pelkoa, joka sai urhokkaimmatkin ritarit aroiksi ja epävarmoiksi, vieläpä lamauttaen sotapäälliköiden ja kuninkaan läheisempien miesten innon. Neuvottomuus kuvastui kaikkien kasvoilta, itse kreivi Albert epäili salaisesti ryhtyä tuohon ratkaisevaan toimenpiteeseen, jota hän kuitenkin alati näytti kiirehtivän.

Kuninkaan poissaololla, ja maan hallinnon hajaannustilalla oli pian huolettavat seuraukset. Kaikilla aloilla, mistä voimakas ylempi hallinto puuttui, huomattiin turmiollista velttoutta. Merirosvot, joita ei miesmuistiin oltu nähty Tanskassa, tulivat nyt rohkeimmiksi, ahdistellen rannikoita nälkäisten kaarneiden tavoin niinkuin ennen kansalaissotien onnettomina aikoina, Sven Grathen hallitessa. Metsät olivat täynnä rosvoja ja ryöväreitä. Talonpoikien karja anastettiin laitumilta, luostareitakin ahdisteltiin ja rosvottiin. Maan sisäinen turvallisuus vaati kaksinkertaisen ponnistuksen ja tarkkaavaisuuden. Sotilaitten, jotka olivat kokoontuneet kreivi Albertin lipun ympärille, täytyi usein kiirehtiä sen luota rosvoja hätyyttelemään ja ottamaan kiinni rikoksellisia. Valtionrahasto oli tyhjennetty, ja kansa, joka oli köyhtynyt niin monissa sodissa, ei voinut suorittaa sotaveroa.

Oli surullinen jouluaatto vuonna 1224. Kaarisenkartanossa istuivat linnan asukkaat hiljaisina ja alakuloisina takkavalkean ympärillä, eikä edes Thorgeir Danaskjald löytänyt kanteleestaan yhtään säveltä, jolla olisi voinut ilahduttaa itseään tai muita.

Tuon onnettoman kevätillan jälkeen, jolloin ritari Kaarlo jätti heidät, oli heille samoin kuin kaikille tanskalaisille saapunut vain mitä pelottavampia ja huolestuttavimpia sanomia. Tuo suuri, yleinen maasuru kuninkaan ja prinssi Valdemarin vankeudesta näytti myöskin täällä syrjäyttäneen kaikki muut surut ja huolet. Julkisena tunnettuna tapauksena tiedettiin täälläkin miten kreivi Albert, tästä yhteisestä, suuresta hädästä huolimatta, oli vastaanottanut uskaliaan vävynsä, ja Rigmor-rouva näytti nyt luopuneen kaikista sovinnontoiveista. Kaarlo ei ollut nähnyt vaimoaan eikä lapsiaan tuon illan jälkeen. Hän seurasi ankaraa sotapäällikköä ääneti ja uskollisesti, kypäränsilmikko suljettuna, ollen väsymätön täyttäessään kaikki ne toimet, jotka olivat uskotut hänelle kuninkaan ja maan puolustuksessa. Isä Saxon koulussa nuori ritari oli oppinut sen taidon, joka niihin aikoihin vielä oli harvinainen eteviin millekin ritareille: hän kirjoitti sujuvasti kuin pappi, eikä ollut siten aivan eroitettu Rigmoristaan. Vanha Martti oli kylläkin hidas, mutta uskollinen ja varovainen rakkausviestien kulettaja, ja Kaarisenkartanon hiljaisen jouluillan vieton iloksi hän oli tuonut tervehdykset ja kirjeet nuorelta isännältään. Palkaksi hän senvuoksi istuikin takan ääressä kauniin emäntänsä vieressä ja hänen täytyi herransa sijasta, tervetulleena vieraana, tyhjentää viinipikarinsa ja aterioida rakkaan isäntäväkensä joulupöydässä.

Kaarlon kirje oli kirjoitettu Odenseessa, ja siinä puhuttiin niinkuin aina enimmäkseen kuninkaasta sekä niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty kuninkaan vapauttamiseksi. Hän kertoi kirjeessään ankaran, väsymättömän kreivi Albertin vihdoinkin koonneen sotajoukon, kulkien nyt Hampuria kohti. Hän oli synkkä ja äänetön kuten aina; ei kukaan aavistanut hänen aikeitaan; hän lähetteli usein sanansaattajia viemään kirjeitä ja toimittamaan salaisia asioita. Kaarlolle hän oli uskonut tärkeän sanansaattajatoimen kuninkaan uskollisille miehille Fyenillä ja sen pienemmillä saarilla. Parin päivän kuluttua Kaarlo palaisi takaisin pääjoukkojen luo. "Kreivi Henrik pelkää meitä", kirjoittaa hän edelleen, "hän vapisee mahtavan vankinsa tähden — ei mikään vankila ole hänelle kyllin varma. Kuningas ei ole enää Lesnitzin ahtaassa, pyöreässä vankilatornissa. Oi Rigmor!" kirjoitti tässä osanottavainen ritari, ja käsiala oli epäselvä ja vaikea lukea. "Siellä ei suurella kuningas Valdemarilla ole kuin kuuden jalan suuruinen huone vihaansa purkaakseen — ja ennen oli kokonainen kuningaskunta hänen suurelle sielulleen liian ahdas. Eikö jokainen uskollinen ja rehellinen sydän pakahdu suuttumuksesta ja häpeästä. Siten tuo katala juhtasielu kostaa vangitulle leijonalle! Ei edes tuo ahdas, lujasti varustettu häkki ollut kyllin varma petturin mielestä. Elben eteläpäässä olevaan Dannebergiin, lujaan ja luoksepääsemättömään rosvolinnaan, on nyt Tanskan ylpeys ja toivo suljettu. Puhutaan keisarin väliintulosta; mutta ei kukaan luota häneen; he ovat kaikki pettureita." Kirje päättyi innokkaasen rukoukseen onnettoman kuninkaan puolesta, sekä siunatessaan lopuksi Rigmoria ja lapsiaan kirjoittaja ilmaisi siinä mitä voimakkaimmin hillityn jälleennäkemisen ikävän ja salaisen pelon heidän turvallisuudestaan. Hän pyysi Rigmoria ja Thorgeiria noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta sekä pitämään linnan tarkasti sulettuna kuin ankarimman sotatilan aikana. Hän tuntui sillä varoittavan heitä ryöväreistä ja rosvoista. Lopuksi hän lisäsi vielä, että kreivi Albertin äänettömyys heidän asioistaan oli aivan hirvittävä.

Rigmor oli antanut sytyttää lampun ja luki kirjeen vielä uudelleen. Hän istui kauan ääneti pergamentti kädessään; sitten hän äkkiä nousi ja syleili lapsiaan harvinaisen kiihkeästi. Pikku Albert istui Thorgeirin polvella, ja hänen ilonansa oli heläytellä epävireisiin joutunutta kannelta. Pieni Hedvig istui nukkuen jakkaralla, pää hiljaisen Margareta neidon sylissä. Äidin kiihkeästä syleilystä hän säpsähtäen heräsi ja alkoi itkeä, mutta soma Margareta neito helisteli hänelle avainnippuaan, ja herttainen lapsi oli taas heti iloinen.

"Näinä rauhattomina aikoina, hurskas Margareta, sinä olisit hänelle melkein parempi äiti kuin minä!" sanoi Rigmor. "Minä ihailen myöskin teidän kärsivällisyyttänne, hyvä Thorgeir! Ettehän toki anna tuon vallattoman pojan aivan rikkoa kanneltanne?"

"Sellaisena se parhaiten soveltuu niihin lauluihin, joita nyt laulan!" sanoi Thorgeir alakuloisena. "Ei sentään", jatkoi hän, luoden hellän katseen Kaarlon ja Kristinan kauniiseen sisareen ja näytti häpeävän alakuloisuuttaan. "Jos Margareta neiti voi hurskaasti ja kärsivällisesti veisata virsiä teidän arvoisan anoppinne kanssa, ja vanha Martta äitikin voi rauhallisesti kertoa satuja lapsille, niin voinen kai minäkin laulaa toivorikkaita lauluja tänä ahdistuksen aikana, ainakin juhlallisena jouluiltana, jolloin koko maailma iloitsee suuresta Lunastaja-kuninkaasta."

"Aivan oikein, kunnon Thorgeir", sanoi Rigmor, "laulakaa meille hurskas, rauhallinen joululaulu, ennenkuin menemme levolle tänä iltana! Kyllä olemme saaneet tarpeeksi asti kuulla valituslauluja. Niin kauan kuin kansa vain kädet ristissä suree, ei kuningas Valdemaria vapauteta vankeudesta."

"Totisesti, te saatatte meidät kaikki häpeään, jalo rouva!" sanoi Thorgeir sydämellisesti ja nousi. "Seisoessanne tuossa edessäni te näytätte melkein sankarittarelta. Sill'aikaa kun minä laulan surulauluja, ja koko Tanska vaikeroi, on teillä tuhannen uskaliasta ajatusta, ja te olette tuhannella eri tavalla tahtonut pelastaa kuninkaan."

"Vahinko vain, että ne ovat ainoastaan ajatuksia ja kauniita unelmia!" vastasi Rigmor. "Ilmalinnoja kykenemme kaikki rakentelemaan; mutta mitä voi tehdä silloin kun minun voimakas läänikään ei uskalla liikahtaa peläten tekevänsä pahan pahemmaksi? Oletko sinä nähnyt Dannebergin linnan, vanha Martti?"

"Olen kerran autuaan herra vainajani kanssa kulkenut sen ohitse", vastasi Martti. "Se on kuin kotkanpesä vuoren huipulla, joka äkkijyrkästä kohoaa Elbestä, eikä sinne kissakaan kiipeä. Mutta jos tunnen oikein mustan kreivi Henrikin, niin ei hän jätä kuningasta sinne kovinkaan kauaksi aikaa, nähtyään teidän ankaran herra isänne meidän sotajoukkomme etunenässä Elben toisella rantamalla."

"Onko hänellä vielä muitakin vankilaluolia ja ryövärilinnoja?"

"Voi varjele! Niistä hänellä ja hänen ystävillään ei ainakaan ole puutetta, jalo rouvani! Pahin niistä kaikista lienee kuitenkin hänen oma kirottu koiranluolansa Schwerinin linnantornissa; se on kuuluisa kautta koko Saksanmaan. Hän on rakennuttanut tornin niin lujaksi, ettei perkelekään sitä valloita; se onkin ollut helppoa: sillä se on saarella, ja sitä on melkein mahdoton lähetä."

"Mutta minun isäni on kuitenkin kerran osoittanut, ettei se ole mahdotonta!" vastasi Rigmor rohkeasti. "Mutta sano minulle, Martti!" kysyi hän oltuaan ensin pitemmän aikaa vaiti. "Näittekö te tänne tullessanne rosvoja, sanotaan niitä vilisevän joka taholla?"

"Kyllä minä kuulin niistä puhuttavan, jalo rouva, mutta itse minä en nähnyt mitään. Kyllä minä olisinkin antanut heille sellaisen kyydin miekallani, että he olisivat maanneet otsa rusennettuna murskaksi. Muuten minä kehoittaisin teitä pitämään linnaa tarkasti suljettuna, ja elkää te Margareta neidin kanssa menkö kovinkaan kauas ilman vartijoita. Sillä, suokaa anteeksi suora puheeni, tuo typerä roistojoukko kuuluu mielivän melkein enemmän kauniita rouvia ja neitosia kuin karjaa, kultaa ja vanhaa luostariviiniä."

Rigmor hymyili; mutta Thorgeir Danaskjald kuunteli totisen tarkkaavasti. "Siten eivät meidän varovaisuustoimenpiteemme kuitenkaan olleet niin turhia, kuin te väitätte, jalo Rigmor rouva!" sanoi hän miettivästi. — "Eikä minun tarvitse hävetä ollessani täällä Kaarisenlinnan päällysmiehenä suojelemassa näitä jaloja naisia, silloin kun muut ritarit ja sotilaat kokoontuvat kreivi Albertin lipun ympärille."

"Minä olen kauan säälinyt teidän asemaanne täällä", vastasi Rigmor rouva. "Minä en itse puolestani usko vaaraa täällä kovinkaan suureksi, ainakin omasta puolestani voisin vapauttaa teidät lupauksestanne. Sekä linnanvouti että talonmiehet voivat pitää linnan suljettuna: olisi paljon tärkeämpää, että te nyt laulaisitte sotalauluja miehille kuin surulauluja naisille."

Mutta Rigmor katui heti sydämenpohjasta näitä loukkaavia sanojaan ja ojensi punastuen Thorgeirille kätensä. "Jalo, uljas Thorgeir!" sanoi hän lämmöllä. "Vaikka näytänkin kiittämättömyydellä palkitsevan teidän uhrauksianne tähteni, niin minä siunaan kuitenkin teitä viattomien lasteni puolesta, joille te olette melkein isää hellempi. Heidän ja tämän aran neitosen tähden minä kuitenkin pyytäisin teitä pitämään lupauksenne ja jäämään Kaarisenkartanoon siksi kunnes Kaarlo palaa takaisin."

Thorgeir suuteli ääneti hänen kättään. Hän tunsi lupauksensa sitovan itseään, ja vieläkin enemmän pidätti häntä Margaretan hellä ja ujo katse.

"Siis te jäätte?" kysyi Rigmor-rouva. "Tietysti, jalo rouva! Jos en voikaan kilpailla mainehikkaiden sankaritöiden ritaripalkinnoista, enkä innostaa sotilaita laulullani, mihin ehkä kykenisin, niin voinen kuitenkin täältä levittää lohdutusta ja uskallusta kansaan, eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minä en pitänyt sanaani vaan jätin ne, jotka olivat uskotut minulle hädässä."

Tähän selitykseen oli Rigmor tyytyväinen, mutta hän ei sietänyt Thorgeirin juhlallista puhetapaa. Hän ivaili ja nauroi taas viisasten miesten varovaisuutta, kiusaillen Thorgeiria tavallisuuden mukaan sillä väitteellä, ettei rakastuneesta runoilijasta ollut naisten suojelijaksi. Mutta säälien punastuvaa Margaretaa hän aloitti heti toisen keskustelun, ja pian vallitsi jotenkin iloinen mieliala. Nuori, oikullinen emäntä sai monta hauskaa pilanaihetta Margareta neidon ja vanhan Martan ryöväripelosta. Hän innostutti kasvattiäitinsä kertomaan vanhoja rosvojuttuja; kun sitten vanhan imettäjän ja Margareta-neidon jännitys oli ylimmillään, hypähti Rigmor äkkiä ylös huutaen: "tuolla he ovat!" nauraen heille sydämenpohjasta saadessaan heidät pelästyksestä kirkaisemaan. Mutta Rigmor muuttui usein kesken iloaan totiseksi, ja illalla lasten maata mennessä hän oli harvinaisen liikutettu; pantuaan lapsensa nukkumaan heidän pienoisiin korivuoteisiinsa hän palasi makuuhuoneesta kyynelsilmin.

Jouluiltasta alettaessa Margareta luki tavallisuuden mukaan pöytärukouksen, eikä kukaan kuunnellut sitä hartaammin kuin Thorgeir Danaskjald.

Vanha, kuuro anoppi istui ääneti kunniapaikallaan ylinnä pöydän päässä. Hän huokasi syvään, katsahtaessaan sille paikalle, missä hänen ritarillinen poikansa tavallisesti istui. Kaikki ymmärsivät hänen ajatuksensa. Rigmorkin huokasi; mutta samassa hänen tummat silmänsä loistivat niin veitikkamaisesti ja iloisesti, kuin näkisi hän taas miehensä istuvan omalla, paikallaan.

Margareta-neito oli, ennenkuin he istuivat pöytään, virittänyt salaa Thorgeirin kanteleen, minkä taidon hurskas mestari oli hänelle opettanut. Nyt hän ojensi sen Thorgeirille ja pyysi häntä laulamaan. Thorgeir otti mielellään kanteleen polvelleen ja lauloi ylistyslaulun kuninkaan ja hänen miestensä kunniaksi, kuvaillen innostuksella Volmar-taistelua sekä Dannebrog-lipun ihmetyötä. Senjälkeen hän tarttui pikariinsa, juoden ensiksi Valdemar Seierin vapauttamisen ja onnen maljan, ja sitten hänen uskollisten miestensä terveydeksi, etupäässä kreivi Albertin ja Riisen Kaarlon. Kun nyt näin rohkeasti muistettiin kaikkia poissaolevia ystäviä, puhelivat Margareta-neiti, Rigmor ja vanha imettäjä surumielin myöskin Kristina parasta, joka nyt vietti toisen jouluaattonsa vihittynä nunnana Vestervikin luostarissa.

Antamansa lupauksen muistaen Thorgeir lauloi vielä hurskaan, rauhallisen joululaulun, ja liikutettuina suuren taivaallisen kuninkaan kunniaksi viritetyistä sydämellisistä ja mieltä ylentävistä sävelistä kaikki toivottivat toisilleen rauhallista joulua sekä onnellisempaa uutta vuotta, mennen sitten kukin levolle.

Vanha Martti aikoi matkustaa aikaisin seuraavana aamuna. Ettei muka talossa siitä syntyisi minkäänlaista häiriötä, oli Rigmor asettanut niin, että hän voi kaikessa hiljaisuudessa poistua kartanosta niin aikaisin kuin halusi.

Kun Kaarisenkartanon asukkaat seuraavana aamuna kokoontuivat aamiaiselle, kaivattiin nuorta talonrouvaa. Häntä odotettiin messuaikaan asti, mutta häntä ei vain kuulunut, ja pelästyneinä etsittiin häntä turhaan kaikkialta.

Thorgeir oli epätoivoissaan. Hän kuuli nyt vasta linnanportin olleen Rigmor rouvan käskystä auki koko yön Martin vuoksi, ja hän pelkäsi joko ryövärien tai kreivi Albertin salaa antaneen ryöstää tyttärensä. Mutta sitten hän lopulta huomasi pienen kirjelapun kanteleensa kielten välissä ja luki hämmästyksekseen leikillisen soimauksen Rigmorilta siitä, ettei muka ollut paremmin suojellut häntä ryöväreiltä. Kirjeensä lopussa hän vakuutti vakavasti, että oli sekä turhaa, että hänelle ja heille kaikille vaarallista etsiä häntä. Hän kielsi myöskin heitä lähettämästä ritari Kaarlolle minkäänlaisia huolettavia tietoja Kaarisesta.