SEITSEMÄS LUKU.

Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa. Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.

"Enkö sitä sanonutkin!" lausui Hildesheimin piispa. "Te olitte liian kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme."

"Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!" sanoi kreivi Adolf. "Mitä auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma."

"Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!" lausui Schwerinin kreivi Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. "Mitä auttoi minua tuo joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon, sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!" Hän avasi erään kirjeen ja luki:

"Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin linnan tornissa!

Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa. Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani nimittää itseäni

teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne. Ritari Otto, Lüneburgin kreivi".

Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.

"Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?" lausui Hildesheimin piispa. "Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat auttaa teitä."

Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto riensivät nopeasti Schweriniä kohti.

Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.

"Bremenin arkkipiispa — uljas Valdemar-piispa!" kuului joka suusta, ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja hätätoverina.

"Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä olen?" lausui peloittavan vakava vieras. "Minä olen lainsuojaton, pannanalainen mies — —"

"Lainsuojaton? Pannanalainen?" toistivat kaikki kauhistuneina.

"Lainsuojaton, pannanalainen!" toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi samalla hänelle kätensä. "Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin — ystäväni ja toverini kostotoimissa!"

"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt; minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani; mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani. Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun kuvan sijaan miekka — turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja kostotoveriksi!"

"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin neuvotteluihin."

"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on", lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista, Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan, että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat, mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona, ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle — niin Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen kuninkaan poika voi!"

"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään — jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."

"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik, niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."

"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.

* * * * *

Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille, ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.

Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan, sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin kuin välttämätöntä oli.

Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä toteutuvan.

Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti. "Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä onnettomuuteen."

Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä puolisoaan.

"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä. "Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."

"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja iloa?"

"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas, lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni voi kääntyä hädäksi — niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle. Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"

Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan. Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja kuninkaalta.

* * * * *

Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella, ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.

"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"

"Kyllä", sanoi Kristiina, "mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita, ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista."

"Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää."

"Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?" kysyi Rigmor kärsimättömästi. "Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen Kaarlo ovat."

"Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa", vastasi Dagmar, "vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan, onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja voitto ovat Herran kädessä."

"Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää", sanoi Rigmor, "niin ettei ole hätää ensinkään".

"Niinpä kyllä, hyvä lapsi!" vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä liikutettuna poskelle. "Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat tutkimattomat."

Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.

"Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin terve", sanoi hän. "Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen, sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin sotavoimin Bambergista."

"Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!" lausui Dagmar. "Eikö Ruotsista ole mitään uutisia?"

"Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta."

"Se ei ole minusta mikään hyvä merkki", huokasi kuningatar. "Hankkikaa minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah, minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan, hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa."

"Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme", sanoi herra Ib Urne, "miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme tähden?"

"Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina", lausui Dagmar. "Mutta Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen."

Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö, jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan sanoilla:

"Pojat Tanskan urhoina taisteli, kovin ruotsalaista he löivät; he ennen kaatuivat paikalleen kuin kunniansa möivät.

Oli ruotsea kolme, kun heitä yks: oli kaukana leikki siitä; niin paljon sinne kalvenikin ja kuoli urhoja niitä."

Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt, herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi. Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset. Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:

"Kai kahdeksantuhatta Tanskasta läks heitä sotahan: nyt tuskin viittäkymmentä näemme palaavan.

He saaliiks korppein, huuhkaajain jäi vuorten rotkoihin. Moni itkee täällä morsian, kun pois on ainoisin.

Ja rouvat linnojen parvilla ne vuottivat herrojaan: palas orhit yksin, ja hyytynyt oli verta satulaan."

Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla, kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden hänelle tuon Jobin viestin.

Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja böömiläisten soturien kera.

"Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni", sanoi piispa Pietari. "Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani. Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni — minun kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy."

"Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa Pietari", lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen olkapäälleen, "niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin kun minä itse kerran menetän voiton, — ja voihan sekin päivä tulla. Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua, minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! — Reipas, rohkea Engelbrekt, Karl Grå, — Ove Dyre, kirkkaan torven ritari — ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani. Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän ruumiinsa vihollisten käsiin."

"Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni uskollisesta rinnasta."

"Antakaa tänne!" sanoi Valdemar. "Se talletetaan hänen muistokseen niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina päivinään."

"Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta", jatkoi piispa ja hänen voimakas äänensä värähti, "minä heitin multaa heidän ylleen verisellä miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!"

"Olkaa huoleti, hurskas herra!" sanoi kuningas liikutettuna. "Te olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin, mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi, niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! — Mutta nyt ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa takaisin." Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle, murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan, että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.

Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.

"On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle, herra kuningas", sanoi arkkipiispa. "Hampurissa on suuri sekaannus; etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista."

"Sitä minä en voi mitenkään uskoa", sanoi kuningas, "mutta yhdentekevää ovatko huhut tosia vai vääriä, meidän täytyy käyttää eduksemme sekaannusta. On heti puhallettava hyökkäykseen!"

Arkkipiispan ja kreivi Albertin viittauksesta alkoivat torvet soida leirissä. Nousi suuri touhu kun hevoset, sotaväki ja raskaat ryntäyskoneet alkoivat liikkua. Kuningas ja kreivi Albert hypähtivät hevostensa selkään. Piispa Pietari ratsasti jo paljastettu miekka kädessään järjestyneiden sotilasrivien joukossa, kehoitellen voimakkain sanoin, ja kohta ryntäsi koko sotajoukko hyvässä järjestyksessä kaupunkia vastaan.

Keskellä viholliskaupunkia kuljeksivat samaan aikaan kreivi Otto ja Riisen Kaarlo lyhyt miekka kauppiasviitan alla, sekaantuen suureen joukkoon hampurilaisia porvareita, laivureita ja jätkiä, joita virtasi parvittain raatihuoneelta.

"Hän on poissa", lausui eräs vakava porvari, "hän on voidellut polvijänteensä ja kauniisti jättänyt meidät ansaan. Sitä minä arvelinkin: tuollainen pannanalainen, vainottu piispa ei koskaan voi tuottaa meille muuta kuin tuhoa ja kirousta."

"Uskokaahan, piru hänet on nähtävästi perinyt", mutisi eräs laivuri. "Ja sen hän on hyvin ansainnut menettelyllään meitä kohtaan. Emmekö ole saaneet raataa ja laahata hänen tähtensä kuin luontokappaleet noilla kirotuilla varustuksilla, niin että veri pursui kynsien alta!"

"Mutta olihan hän lempo mieheksi!" tuumi muuan jätkä, jolla oli hurja ryövärinnaama. "Hän vähät välitti paavista ja uskalsi rakentaa tornin aivan Tanskan kuninkaan nokan alle."

"Hän kai luotti siihen, että hänellä oli tuo vastaleivottu keisari selkänojana", sanoi laivuri. "Mutta nythän piru on ottanut senkin hyvän ystävän; hän avasi suunsa liian suureksi aikoessaan niellä koko Saksan."

"Hän sai Pohjoisalbingin väärään kurkkuun, toveri", sanoi eräs vahva, vanttera merimies, jonka puheenparsi ilmaisi hänen syntyneen Elben toisella puolen, "taikka uskotteko, että hän on kuollut niihin vatsanväänteisiin, jotka hän sai kun kuningas Valdemar ruoski hänet takaisin Elben yli?"

"Ei, keisari Fiilip on saanut myrkytetyn tikarin kylkiluittensa väliin", sanoi porvari, "ja huhutaanpa että se on tullut hänen hyvältä ystävältään, pieneltä, hurskaalta Otto-keisarilta".

"Paremminkin se on Tanskan suurinenäisen kuninkaan oma!" sanoi eräs kovakourainen kauppapalvelua. "Hänhän pistää nenänsä joka paikkaan ja on saanut pippurin ja suolan hinnan nousemaan kovasti täällä kaupungissa."

Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään korvalle, niin että tämä keikahti maahan.

"Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan", huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja jätkäjoukko häntä vastaan.

"Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!" he huusivat. "Lyökää maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!"

Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen, mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.

"Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa niskat niiltä", huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä, ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät, vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita, ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla. Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati, jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.

Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen, että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta pannasta.

Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin. Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.

"Onni siis ei ole poistunut luotani", sanoi hän. "Tuskin se on koskaan ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa: Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi, ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen. Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani Regitzaa kuningattarekseen."

"Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen", lausui kreivi Albert, "pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni, kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta selkäpuoltanne."

"Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Jos Jumalan tahto on vakauttaa siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista."

"Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä", lausui Valdemar, "hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa. Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä, mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun poistaa kaikki epäilyt."

Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.

"Ja katsokaahan", jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä. "Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle! Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien perillisteni oikeuksia."

"Te olette onnen suosikki, herra kuningas!" sanoi kreivi Albert hämmästyneenä. "Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että taivaallisin asein."

"Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra kuningas", lausui arkkipiispa, ja "kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden, Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian yläpuolelle."

"Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi — se on nyt kuten ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!" sanoi Valdemar hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta vastaan. "Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. — No niin!" jatkoi hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Huomenna me lähdemme joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni."

Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta, kunnianhimoista kuningasta. "Pyhän Mikaelin nimessä!" lausui hän innostuneena. "Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!"

"Niinpä niin, korkeat herrat!" lausui korkea arkkipiispa. "Missä kerran evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan ja ristiinnaulitun on kunnia."

Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty. Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia pakanamaita kohti.