KUUDESTOISTA LUKU.

Oli hiljainen tähtikirkas talviyö. Ritari Kaarlo, Riisen herra, pysäytti hengästyneen ja hiostuneen ratsunsa Kullenin juurelle.

Monien vaikeuksien jälkeen hän oli löytänyt tien, usein hän oli saanut sitä kysellä ja tiedustella, sillä hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä. Kullenin lähitienoilla hän oli ensiksi kysellyt ritari Thord Knuutinpoikaa tai vanhaa Thord Knuutinpoika Bondea; mutta häntä ei kukaan tuntenut, ja Kaarlo pelkäsi jo hänen kuolleen. Kun hän viimein huolestuneena kyseli, eikö kukaan ollut tuntenut Kullenmiestä, ja oliko hän jo kauan sitten kuollut, oli häneen katsottu ihmetellen, ja silmiään ristien talonpojat olivat viitanneet Kullenin kukkulalle. "Se mies ei ikinä kuole", mutisivat he, "sillä hän on kummitus tai noita, ja hän asuu Kullenin loihdutussa tornissa." Näihin tietoihin oli Kaarlon täytynyt tyytyä, mutta hän ei saanut mistään hinnasta mukaansa opasta Kullenmiehen asunnolle. Oli hengenvaarallista, lähestyä häntä, varsinkin öiseen aikaan — sanottiin — sillä silloin hän seurusteli noitien ja kaikenlaisten hornanhenkien kanssa. Kaarlo ratsasti senvuoksi yksin tietä, jota hänelle kauhistuksella osoitettiin.

Nyt hän näki tumman vuoritunturin, joka ylpeän majesteetillisena kohosi meren yli. Autio vaara oli paljoa mahtavampi ja peloittavampi kuin hän oli ajatellut, sillä hän oli kuvitellut sen Stens Klintin muotoiseksi. Hän ei päässyt enää pitemmälle hevosellaan ja turhaan hän etsi puuta tai kantoa mihin sitoa hevosensa. Samassa hän huomasi etempänä kanervakankaalla pylvään. Hän ratsasti mietteissään sinne ja sitoi kiinni hevosensa. Hän taputti rauhoittavasti levotonta kimoansa ja käski sen seistä hiljaa, siksi kunnes hän palaisi; ja näytti siltä, kuin uskollinen eläin olisi ymmärtänyt, sillä se jäi rauhallisena seisomaan ja katseli herransa jälkeen kuutamoiselle rinteelle. Kaarlo riensi ylös jyrkkää tunturin rintamaa; hän katsahti vielä kerran taakseen ratsuunsa, näyttäen kaipaavan sen seuraa, ja nyt vasta hän huomasi sitoneensa hirsipuuhun hevosensa, sillä hän luuli eroittavansa pääkallon korkean patsaan päästä.

Yksinäinen ritari tunsi ehdottomasti kauhusta värähtävänsä. Hän astui hitaasti edelleen, kaivaten sydämen pohjasta vanhaa, puheliasta Marttia. Uskollinen vanhus oli viimeisellä pitkällä matkallaan herransa kanssa saanut kovan pakotuksen ainoaan käsivarteensa, ja nyt hän eleli uudelleen! lapsuutensa ajan leikkiessään isäntänsä lasten kanssa Kaarisenkartanossa.

Kaarlo lähestyi Kullenin kukkulaa. Hän oli jo etempää huomannut siellä tumman kivikasan, mutta oli luullut sitä tunturihuipuksi. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi sen olevan tunturilta kerätyistä kivistä rakennetun pyöreän tornin. "Tuo on varmaankin Kullenmiehen asunto!" sanoi hän, ja hänen mieleensä johtui Seebyykartanon torni sekä siellä näkemänsä omituinen olio, joka oli koonnut palavia papereita liekeistä. Tuon olion sekä Saxon haudalla tapaamansa vuorimiehen hän oli kauan luullut samoiksi, eikä hän epäillyt vähääkään tuon salaperäisen miehen olevan juuri kuuluisan Kullenmiehen. Tuota outoa olentoa, joka jo hänen lapsuudestaan asti oli esiintynyt niin uhkaavana hänen elämässään ja unelmissaan, oli hän nyt menossa tapaamaan kysyäkseen häneltä neuvoa herrallensa ja kuninkaallensa. Kaikenlaiset sadut velhoista ja tarinat henkiolennoista johtuivat elävästi hänen mieleensä. "En koko maailman rikkauksista tekisi tätä matkaa kenenkään muun tähden", sanoi hän, "kyllä sentään Rigmorini edestä", lisäsi hän, ja hänen lausuessaan tuon rakkaan, kalliin nimen, välähti samassa toivonkipinä hänen levottoman sielunsa läpi, ja hänen pelkonsa oli poissa. "Taivaan Jumala! Jos hän vielä elää"! huudahti hän, "niin varmaankin tämä ihmeellinen mies voi antaa minullekin neuvoja ja lohdutusta! Hän sanokoon minulle, missä hän on, ja mitä minun on tehtävä!"

Kaarlo kiirehti askeleitaan. Hän astui tornin ympäri ja löysi pian sen pohjoispuolelta pienen vahvasti lukitun oven. Hän otti miekan käteensä ja koputteli sen kahvalla oveen. Se kaikui kumahtaen yön hiljaisuudessa; mutta kesti kauan, ennenkuin hän huomasi merkkiäkään siitä, että torni oli elävien asunto. Viimein hän kuuli ylhäältä päänsä päältä käheän, sopertavan äänen, joka näytti tulevan korkealta muurissa olevasta reiästä. "Kuka olet, julkea!" kuiskasi se. "Mitä asiaa sinulla on tänne, missä kuolema istuu kynnyksellä, ja kadotus saalistaan vaanii?"

"Avatkaa, herra Thord Knuutinpoika! Avatkaa, ritari Thord!" sanoi Kaarlo. "Minä olen kuningas Valdemarin lähetti."

"Vihdoinkin, vihdoinkin!" kuiskasi ääni sieltä ylhäältä. "Sinä tulet myöhään, Riisen Kaarlo! Tähti on sammunut leijonan silmästä. Valdemar Seierin nimi ja onni ovat sammuneet kuin tähden lento, ja pimennyt on Pohjolan kruunu."

"Avatkaa minulle, viisas herra Thord!" sanoi Kaarlo, "minulla on teille salaista asiaa herraltani ja kuninkaaltani. Minä tahdon puhua teidän kanssanne kahden."

"Kun näen pohjantähden pääsi kohdalla, silloin päästän sinut sisälle!" vastasi ääni. "Mutta jos tahdot totella neuvoani, niin pakene täältä! Sinä tulit onnettomalla hetkellä. Kuolema seisoo rinnallasi ja etsii saalistaan minun kattoni alta. Ei hän kysy olemmeko me vanhoja tai nuoria."

Käheä ääni vaikeni, ja Kaarlo kuuli nyt kimeän naisäänen kiistelevän vanhuksen kanssa tornissa. Hurjasti nauraen tuo sama naisääni alkoi laulaa laulua, joka sai veren jähmettymään jumalisen ritarin suonissa. Kaarlo ymmärsi vain muutamia kauhistavia sanoja, mutta hurjat sydäntävihlovat sävelet tulivat epätoivoisesta sielusta, joka tuskissaan uhmaili taivasta ja ikuista tuomaria. Kaarlo kohotti päänsä taivasta kohti ja huomasi pohjantähden aivan tornin kohdalla. Hän tarttui taas miekkaansa ja kopautti voimiensa takaa ovelle.

"Minä tulen! Minä tulen!" kaikui käheä ääni ylhäältä. "Sinä pakoitat minut siihen, voimakas tähti!"

Hetken päästä jo lukot ja telkeet ratisivat. Ovi aukeni.

"Astu sisään, sinä rohkea ritari!" sopersi käheä ääni hiukan kovemmin. "Sinun seuralaisesi on jo kynnykseni tälläpuolen. On nyt oma asiasi pääsetkö elävänä näiden muurien sisältä."

Miekka kädessään Kaarlo astui pimeään holviin, ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin nähdessään edessään tuon hirvittävän olennon, joka puettuna mustaan vuorimiehenpukuun, sytytetty sarvilyhty kädessään, seisoi torninrappusilla. Hän näytti satavuotiselta vanhukselta, ja hänen pitkä, valkoinen partansa ulottui melkein vyön alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kuivettuneet ja ryppyiset ja tomuisen tammenkuoren väriset. Hänen silmänsä olivat himmeät ja selkänsä kaareksi koukistunut. Tässä asennossa hän oli kutistunut kääpiön kokoiseksi; mutta oikaistessaan selkänsä hän oli kookastakin ritaria pitempi. Hänen pitkät käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti. Hänellä oli päässään lieritön pyöreä nahkahattu. Suuri nahkaesiliina ulottui melkein jalkoihin asti, ja hihnasta, joka sen kiinnitti vyötäisille, riippui pieni sarvilyhty, mutta se ei ollut sytytetty. Oikeassa kädessään hänellä oli leveä käyräsauva, joka oli täyteen kirjailtu riimuja ja outoja merkkejä.

"Seuraa minua!" sanoi vuorimies ja astui edeltä ahtaita kiertoportaita. Kaarlo seurasi häntä ääneti, tykyttävin sydämin. Hän laski kuusikymmentä porrasta, ja nyt he olivat ovella. Vuorimies työntäsi sen auki sauvallaan, ja he astuivat tilavaan, pyöreään holvikattoiseen huoneeseen, jonka laudoitetuissa seinissä oli neljä suurta luukkua, yksi kullekin ilmansuunnalle. Pyöreä tornihuone oli melkein samalla lailla sisustettu kuin Seebyykartanon observatorio, jota Kaarlo ei koskaan voinut unohtaa. Hän näki takan ja sillä joukon omituisia vateja ja savipulloja, luukkujen edessä olevilla telineillä suuria metalliputkia sekä keskelle lattiaa asetetun suuren nojatuolin vieressä olevalla pyöreällä kivipöydällä joukon puoleksi palaneita, punaisilla merkeillä täytettyjä pergamenttilehtiä. Vanha vuorimies istui ääneti tuolissaan välittämättä vähääkään vieraastaan. Hän piteli suurta, hiottua lasia himmeän silmänsä edessä selaillessaan papereita ja siirsi suuren rautalampun lähemmäksi itseään.

Kaarlo ei uskaltanut häiritä häntä, vaan katseli sill'aikaa tarkasti kaikkia ympärillään olevia esineitä. Suuri joukko takan luona läjässä olevia raakoja metalleja ja kiviä osoittivat, ettei vanhus turhaan kantanut vuorimiehenpukuaan. Mutta Kaarlo ei katsellut kauan kuolleita, kiiltäviä aarteita. Hän etsi turhaan sitä naisolentoa, jonka vihlova ääni oli äsken täyttänyt hänet niin omituisella kauhulla. Lopultakin hänen katseensa huomasi pienen aukon laudoituksessa, minkä takana oli jonkinlainen vuodepaikka. Hän näki nyt hämmästyksekseen kuolonkalpeat, ryppyiset naiskasvot, jotka nojaten laihoihin käsivarsiin ja puoleksi mustan, vanuneen tukan peittäminä, tuijottivat säihkyvin silmin häneen, huulilla mielipuolen hymy.

Kaarlo astui tahtomattaan askelen taapäin, mutta tointui pian ja katseli jännittävän tarkkaavasti noita kuihtuneita, onnettomia kasvoja, joilta, ei kauneus ja naisellinen arvokkaisuus vielä kokonaan ollut hävinnyt. Tämä paikka oli ehdottomasti johtanut hänen mieleensä Seebyykartanon, ja samat muistot loivat myöskin hänen eteensä kauniin Helena-rouvan kuvan. Mitä kauemmin hän tarkasteli laudoituksen reiästä katselevia kalpean mielipuolen naisen kasvoja, sitä selvemmin hän huomasi niissä tuntevansa kauniin Helena-rouvan kasvot. "Se on hän!" sanoi hän itsekseen, katsellessaan naista sydämellisellä osanotolla. Tämä nyökkäsi hänelle hurjasti hymyillen, ja kyynel valahti kalmankalpeiden poskien uurteille; mutta hän istui yhä liikkumatta ja aivan ääneti samassa asennossaan. Aina vähän päästä hän loi aran katseen vanhaan vuorimieheen; sitten taas nuo kiiluvat silmät tuijottivat omituisen terävästi ja epätoivoisesti ritariin, täyttäen tämän mielen samalla jäätävällä kauhulla kuin nuo äsken kuulemansa vihlovat äänet.

Viimein vuorimies nousi, tarttuen jalkojensa juuressa olevaan sytytettyyn sarvilyhtyyn. Hän viittasi Kaarloa seuraamaan itseään ja avasi muurissa olevan salaoven. Sen takana olivat kapeat portaat, jotka näyttivät johtavan tornin katolle. Kaarlon heittäessä vielä kerran silmäyksen taakseen laudoituksen vuodekomeroon, oli mielipuolen katseessa niin hurja ilonilme, että hänen mielensä keventyi huomatessaan pitkäkäsivartisen saattajansa sulkevan oven jälestään rautakangella.

Vanhus nousi nyt ylös portaita. Kaarlo seurasi häntä ääneti ja odotteli levotonna hetkeä, jolloin hän kahdenkesken voi samalla kysellä häneltä neuvoja ja lohdutusta omalle huolestuneelle sydämelleen.

Kun he olivat astuneet muutaman porrasaskelen, kuuli Kaarlo alhaalta hurjaa naurunhohotusta ja saman kamalan laulun, joka jo äsken oli kauhistanut häntä. Vanhus ei näyttänyt siitä välittävän, vaan astui rauhallisesti ylös rappusia, jotka päättyivät kiertokäytävään, tullen aina vain yhä ahtaammiksi. Viimein he olivat tornin katolla, ahtaalla avoimella paikalla, missä ei ollut minkäänlaista suojusaitaa. Kirkas tähtitaivas oli heidän päänsä yllä, ja syvä, huimaava syvyys parin askelen päässä joka puolella. Korkea torni oli aivan vuoren huipulla; sen pohjoispuolella, sisäänkäytävän vieressä, oli pieni penger, mutta meren puolelta se kohosi jyrkkänä jatkona synkälle syvyydestä kohoavalle vuorenseinälle. Muuten niin rohkean ritarin päätä alkoi huimata, ja hänen täytyi nojautua miekkaansa, ettei suistuisi syvyyteen. Kun hän nyt pyörtymystään voittaakseen kiinnitti katseensa seuralaiseensa, oikaisi Kullenmies kumaran selkänsä ja seisoi sankarivartaloisena hänen edessään, kasvoilla hurjan uhkamielinen ilme. "Täällä me olemme yksin" — sanoi hän ja loi ritariin läpitunkevan katseen — "ja täällä olen minä vanhuudestani huolimatta väkevin. Sano minulle täällä, taivaan ja syvyyksien välillä, mitä tahdot tietää."

Kaarlo kokosi kaikki voimansa. Hän oli valmis puolustautumaan viimeiseen asti ja taistelemaan jalansijasta synkän vanhuksen kanssa heti, jos tämä vain tuli häntä liian lähelle pitkine käsivarsineen. Mutta Kullenmies seisoi hiljaa ja antoi hänen rauhassa miettiä. Silloin Kaarlo muisti kuninkaansa käskyn ja unohti vaarallisen asemansa. Hän nojautui tukevammin miekkaansa ja kysyi nyt peloittavalta Kullenmieheltä mitä hänen kuninkaansa oli ajatellut sinä päivänä, jona hän ajatuksiinsa vaipuneena oli seisonut jalka satulanjalustimessa, sekä mitä hän siitä sanoisi.

Vanhus vaikeni ja katseli kauan tähtiä. Tuosta katseesta, joka vielä äsken oli väsähtänyt, loisti nyt omituisen outo tuli. Senjälkeen hän lausui hitaasti puoleksi hyräillen:

"Sun herrasi kuninkaasi miettii, Mikä kohtalo poikansa lie, Kun oma purtensa valkamaan joutuu? Tämä viesti ankara hälle vie: Sota, riita, rikkovi sovinnon, Vaan kaikki he saa kuninkaaksi."

Kaarlo painoi jokainoan sanan sieluunsa, niinkuin olisi kuninkaan ja maan pelastus niistä riippunut, vaikka hän ei kuitenkaan uskonut näiden sanojen voivan lohduttaa tai rauhoittaa kuningasta, sillä hänen mielestään ne sisälsivät pikemmin onnettomia ennustuksia. Jo matkalla hänen omatuntonsa oli soimannut häntä siitä, että hän etsi neuvoja ja lohdutusta kuuluisalta ennustajalta, jonka epäiltiin seurustelevan pahojen henkien kanssa. Mutta niin kauan kuin hän toimitti herransa asioita, hän ei vähääkään epäillyt ja nyt hän oli jo lähtemässä pois saamatta huojennusta raskaalle sydänsurulleen.

"Jos tahdot tietää enemmän", sanoi Kullenmies, "niin kysy pian. Tuolla on onneton tähti meidän päämme päällä."

"Oi, Rigmor, Rigmor!" huokaili Kaarlo ja kysyi nyt vanhukselta omassa nimessään, tiesikö hän missä Rigmor oli, ja voisiko hän ilman syntisiä ja kirottuja keinoja neuvoa hänelle saisiko hän vielä nähdä vaimonsa tässä elämässä.

"Jos pääset elävänä täältä", mutisi vanhus, "niin saat pian tietää missä hän on. Mutta jos ei rakkaus ole vihaa voimakkaampi, niin on se tieto sinulle onnettomuudeksi."

Kaarlo ihmetteli hämäriä sanoja ja koetti löytää niistä lohdutusta levottomalle sydämelleen. Vanhus aikoi vielä puhua jotakin, mutta samassa kuului hirvittävä huuto tornin sisästä, ja vanhus kalpeni. "Lamppu!" huudahti hän. "Pois tieltä!" Näin sanoen hän syöksyi kuin raivohullu alas kiertoportaita ja työntäsi Kaarlon niin voimakkaasti syrjään, että tämä menetti tasapainonsa torninlaella ja kaatui pitkälleen. Kaarlo katsahti pohjattomaan kuiluun, mutta piteli lujasti kiinni itseään ja kömpi takaisin portaille. Pian hän saavutti vanhuksen, ja kun pyöreän tornihuoneen ovi aukesi, leimahtivat liekit heitä vastaan. Luukut ja seinälaudoitukset paloivat, ja kivipöydällä palavien paperien välissä istui kuihtunut naisolento nauraen ja laulaen sekä hurjasti huutaen loimuavien liekkien keskellä. Kaarlo sieppasi hänet syliinsä ja syöksyi savun ja liekkien halki alas tornin portaita, sill'aikaa kun vanhus vain ajatteli paperiensa ja salaisten tavaroittensa pelastamista.

Kaarlo ennätti alimmalle portaalle ja onnistui saamaan kangen pois ovelta, päästen tukehtumatta ulos raittiiseen ilmaan. Mutta onneton Helena-rouva makasi kärventyneenä ja puolikuolleena hänen sylissään.

"Volmar, Volmar!" vaikeroi hän. "Sinun tähtesi joudun iankaikkiseen kadotukseen" —

Kaarlo laski hänet vuorelle ja aikoi, jos mahdollista, vielä joutua pelastamaan onnettoman tietäjän. Mutta hän huomasi kauhukseen liekkien leimahtelevan ulos kaikista tornin luukuista, ja vanhus seisoi tornin katolla, nippu palavia papereita kädessään, joita hän heitteli ympärilleen ilmaan, samassa möristen loitsurunoja ja heilutellen riimusauvaansa, ikäänkuin sillä liekkejä asetellen. Mutta ne saavuttivat hänet kuitenkin. Hän kierteli itseään epätoivoisesti liekeissä ja katosi samassa näkyvistä.

"Pala, pala, sinä musta saatana!" huusi kuoleva nainen. "Minä palan jo. Nyt saa kuningas Volmar rauhan minulta tuomiopäivään asti. — Minä olen Kullenmiehen kuningatar — minä syöksyn hänen kanssaan syvyyteen. Haa, myllynkivi — myllynkivi! Se riippuu nyt ikuisesti kaulassani —. Missä, Volmar, ovat nyt sinun kuningattaresi? — Oi, Dagmar! Dagmar! rukoile minun puolestani! Ylpeä Beengjerd kuristaa minut verisellä kaulakoristeellaan" —

Huutaessaan näin tuskallisesti ja katkonaisesti hän kierittelihe epätoivoisesti ja heitti henkensä. Kaarlo kohotti yhteenliitetyt kätensä kohti taivasta ja palavaa tornia. Samassa liekit leimahtivat katon harjan yli, ja musta olento syöksyi sieltä alas hänen jalkoihinsa. Se oli onneton Kullenmies, jonka hiiltynyt ruumis musertui kivien väliin.

Nähdessään Kullenin tornin palavan oli joukko lähiseudun ihmisiä kiirehtinyt sinne sammuttamaan ja pelastamaan. Kansa kammoksui yleisesti Kullenmiehen noiduttua tornia, joksi he sitä kutsuivat, mutta voudin käskystä sai uteliaisuus väistyä, ja heidän oli pakosta rientäminen onnettomien avuksi.

Jätettyään hiiltyneet ruumiit, joita useimmat pelkäsivät, muutaman talonpojan ja erään kunnianarvoisan papin huostaan, palasi Kaarlo salaisen kauhun tunteen valtaamana takaisin hevosensa luo, jonka hän oli sitonut kanervakummulla olevaan pylvääseen. Hän näki nyt selvästi pääkallon pylvään päässä ja kyseli eräältä skånelaiselta talonpojalta, joka seurasi häntä, kenenkä pahantekijän pää siihen oli pantu toisille pelotteeksi ja varoitukseksi.

"Hän oli yksi niitä paholaisen enkeleitä, joka lensi kuningas Sverkerin tyttären kanssa luostarista", vastasi talonpoika. "Mutta ritari Folkenpoika, senkin hirtehinen, joka pakeni nunnan kanssa, hän pääsi sieltä ehein nahoin. Ei ne sellaiset herrat niin vähällä joudu kiinni", lisäsi talonpoika. "Kyllähän sen herrakin tietää, että missä mahtava pääsee livahtamaan hirsipuun ohi, siellä köyhä pian hirtetään. Se on maailman meno. Pahasti se nyt tuolla irvistääkin. Jos ei neito olisi ollut niin ylhäistä sukua, niin olisi kai tuokin säästänyt valkeat kaulanikamansa. Mutta pahuudella on pitkät jäljet, eikä karhunpoikien kanssa ole leikkimistä."

Ajatuksiinsa vaipuneena ritari Kaarlo nousi kimonsa selkään ja ratsasti pois. Kertomus ritari Folkenpojasta muistutti hänelle hänen omaa kohtaloaan. Tanskalainen ritari ei ollut ryöstänyt kuninkaantytärtä luostarista, vaan kuitenkin Pohjoisalbingin mahtavan herttuan tyttären, joka oli määrätty luostariin tai ruhtinaan morsiameksi. Nyt kun hän ei tiennyt missä päin maailmaa Rigmor oli, olivat kaikki muut huolet hänestä mitättömiä, mutta hän ei voinut kuitenkaan olla asemaansa ajattelematta. Leppymättömältä kreivi Albertilta hän voi odottaa mitä pahinta, ehkä ankara isä oli jo sulkenut tyttärensä luostariin. Kaarlo arveli nyt tapaavansa kreivi Albertin Riibehuusissa; mutta hänen asiansa kuninkaalle sekä toivonsa saada jonkinlaisia tietoja Rigmorin kohtalosta jouduttivat häntä. Pääkallon näkeminen oli hänestä enne siitä, että hän nyt kulki varmaa kuolemaansa kohti. Mutta hän kannusti ratsunsa eikä ruvennut sen enempää arvelemaan. Hän toivoi kuitenkin kreivi Albertin ritarillisuuden ja kuninkaan suosiollisuuden ja oikeamielisyyden sallivan hänen kaatua rehellisenä ja kunniallisena ritarina miekka kädessään, kreivi Albertin mahtavan ritarimiekan kautta. Suurin onni mitä hän vielä voi odottaa oli saada taistella entisen herransa ja asemestarinsa kanssa elämästä ja kuolemasta. Ja vaikka hän ei enää voinutkaan tunnustaa vanhentunutta, vihanhivuttamaa sotapäällikköään itseään voimakkaammaksi ritarillisten aseiden käytössä, niin hän tunsi kuitenkin, että hänen oli mahdoton käyttää ritarimiekkaansa oman elämänsä puolustukseksi Rigmorin vanhaa kunnianarvoisaa isää vastaan. Myöskin kreivi Oton kanssa hänellä oli kunnianasia ratkaisematta, ja hän ratsasti Riibeen siinä vakavassa uskossa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Rigmoria. Itsellään hän ei myöskään uskonut olevan pitkältä aikaa suremiseen tässä maailmassa, sillä varmasti hän jommastakummasta kuninkaan urhokkaista sisarenpojista saisi tervetulleen ja kunniallisen surmaajansa.