KOLMAS LUKU.

Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla. Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:

"Ei taida kyntäjä laulaa, verolänget kun painavat kaulaa! — Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.

Se kuningas voiton korjaa, jok' ei maassaan siedä orjaa — Ei kahlittu koira saalista tuo."

Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu. Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.

"Se on vanha laulu auraverosta", — vastasi Valdemar tyytymättömänä. "Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" — huusi hän kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.

Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken, minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.

Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen, sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa vastaan.

Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden, puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis kuningattareni", — lisäsi hän — "ja suokaa minulle ilo antaa teille ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan. "Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" — sanoi hän — "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar, vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, — ja hän ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"

Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.

"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" — sanoi hän synkeänä. — "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä ainakin vuosi vielä."

"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan käsissä!" — vastasi Dagmar. — "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni, kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan, joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää: Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"

"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" — sanoi kuningas. — "Mutta tuossa pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. — Pyyntönne täytetään!"

Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker Strangen menemään hänen salakammioonsa.

"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", — hän kääntyi taas kuningattareen, — "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle" — ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan, suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan julistusta uskottomien keskuudessa.

Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä horjumaan. — "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" — huokasi hän. — "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia, olisi se minulle suru; — nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."

Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja hurskaisiin käsiinne", — sanoi hän — "minä uskon luottamuksella kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; — valtaneuvoston etunenässä johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."

Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain herrani", — sanoi hän lempeän varoittavasti — "kunpa maallisen kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon sielumme saa vahingon?"

"Rakas, hurskas papitar!" — vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan, vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja loiston."

Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa, lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", — sanoi hän — "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto — hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! — sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa, niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, — ja nyt minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."

"Herra kuninkaani", — vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."

Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", — sanoi hän — "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." — Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.

"Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan", — sanoi Junkker Strange, vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. "Ja nyt herra kuninkaani", jatkoi hän iloisena — "hyvää ja rehellistä päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle, että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin, aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä, kadotetusta sulhasajastani."

"Kuva", — toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, "niin, sen saat pitää".

Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin että kaunis kuva tuli esiin.

"Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä"; sanoi kuningas punastuen. — "Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta, mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!" Sitten hän kätki kuvan poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa ääneti tuijottaen eteensä.

Junkker Strange pudisti päätään. "Milloin tulee se aika, jalo herra kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista", — lausui hän vihdoin vanhalla vapaudellaan. — "Papit, runoilijat ja naiset ovat kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti, kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon minä."

"Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa Liivinmaalle!" — lausui Valdemar kiivaasti. — "Olen saanut kyliäni unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!"

Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.

"Mitä! Haavoitettuna?" kysyi kuningas. "Joko sinulla on ollut kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?"

"Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!" — vastasi Otto. "Olen vain vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan." Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen herransa kanssa.

Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. "Kohtelias onnentoivotus kreivi Henrikiltä häihini", — sanoi hän — "ja nimetön kirje joltakin nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani; mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini", — lisäsi hän hymyillen — "olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi ritariseikkailuja!" Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään, ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti ankarimman tutkimisen arvoiselta.

Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta, Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin, joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän, arvoisa herra!" — sanoi hän, punaisena vihasta. — "Minä olen teille kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."

"Armollisin ritari ja kreivi!" — vastasi pappi, kumarrellen ja vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista — näen, että olette haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."

"Mahdollista, hurskas herra!" — vastasi Otto, "mutta sopiiko niin viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa —? Ja voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"

"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" — vastasi nyt Arnfred uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja riensivät luo. — "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", — jatkoi pappi äänekkäästi. — "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! — Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."

"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" — huusi kiihtynyt nuorukainen. — "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin tulkaa, — jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta kuin kavaltajan."

"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" — uhkasi Arnfred ja koki näyttää mahdollisimman arvokkaalta. — "Jos koskette hiuskarvaankaan pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville! Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, — tuomitaan sekä ajassa että ijankaikkisuudessa."

"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto — "mutta pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta, mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen, ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."

Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta, ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen vaatteitaan.

"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.

Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa. Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa, ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.

Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko, että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät teidät torniin!"

"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" — vastasi Otto iloisena ja unohti kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni, eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani, hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."

"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. — "Sen minä kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että kuningas on niin vihainen, niin vihainen."

"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa jos meidät nähdään näin."

Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.

"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon ja seuraat meitä Liivinmaalle!"

"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia; täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen alhaiseen kavaltajaan."

"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!" vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa puutarhasta.

"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. — "Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy se piiloittaa, siksi kun hän palaa."

Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu oikopolkua myöten linnaan.

Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng. Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.