NELJÄS LUKU.

Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja miettiväisenä luolaansa.

Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä, kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla, minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli saattanut heidät.

Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat takaisin maanmiestensä luo.

Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen, mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.

Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut. Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman ainoaakaan miekanlyöntiä.

Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.

"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua. "Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti, keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."

"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään. Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui haarikkaan ja alkoi laulaa:

"Jo aamulla, ennen koittoa koin, Hän huomenlahjaa pyysi noin: 'Herrani, Samsö mulle anna, Ja joka immeltä kruunu kanna.' Voi häntä Bengjerdiä, voi!"

[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa kansanlauluissa.]

"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."

"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä kuningas vastasi?"

"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:

"Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää: Ei naiset saa punakangasta käyttää Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee, Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee! Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"

"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas siihen vastasi?"

"Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen laitaan niin että jyrähti." Näin sanoessaan puoleksi humaltunut ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:

"Mun taattoni ennen vallitsi maan, Ja hän peri valtikan taatoltaan. Tavaroita talonpoikain, porvareiden Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan."

"Hyvin vastaakin Valdemar kuningas — eläköön kuningas Valdemar! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!" huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja tyhjensivät haarikkansa.

"Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!" sanoi veli Gamling ja joi haarikkansa tyhjiin. "Eläköön kuningas, mutta totta totisesti kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun uljaasta, jalosta kuningattaresta — niin kaikkien pyhimysten ja perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!" Hän löi samalla niin voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.

"Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!" huusi nyt eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. "Noilla friisiläisillä suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!"

"Laula, laula!" huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten paikoiltaan.

"Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?" sanoi vanha soturi epäröiden, luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.

"Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?" huusi nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. "Kyllä meitä on täällä siksi monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!" Ja nyt hän lauloi rehennellen:

"Mitä tarvitseisi talonpoika enempää Kuin vitsasoven sekä veräjän? Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan? Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun, ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu, että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.

Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:

"Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

tai niinkuin muutamat lauloivat:

"Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi, kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!" ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä. Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä, myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin. Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan, luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on kaatunut!"

Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin yleisempi.

Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän. "Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"

"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava katseensa melkein hirvitti kuningasta.

"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää, herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli sen voimien! — Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli julkeaa kirkonryöstöä!"

"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.

"Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!" — huusi nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. "Elkää tehkö väkivaltaa Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin totisesti me kaikki hukumme."

"Jumal'auta, ovatko he kaikki riivattuja", mutisi kuningas. "No niin, kunnianarvoisa herra!" sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. "Minä lupaan katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä ei ole aikaa katumusharjoituksiin. — Minkä neuvon voitte te antaa minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?"

"Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä" [15 päivä kesäkuuta], alkoi Pietari piispa taas puhua. "Se on oleva merkkipäivä Tanskan historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!"

"Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!" huudahti kuningas kärsimättömänä. "Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?"

"Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne jo nyt nähdä", vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen aamunsarastuksen valo levisi leiriin, "ja katsokaa tuonne, herra kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana."

"Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!" sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.

"Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!" huusi kuningas ja käänsi ratsunsa.

"Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!" huusi Pietari piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella. "Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset! Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole tullut."

"Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?" huudahti kuningas ihmeissään. "Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty olkoon Herra!"

"Iankaikkisesti, amen!" lisäsi Pietari piispa. "Mutta turvatkaa Häneen, ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, — osoittakaamme heille mistä me etsimme voimaa!"

"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu, jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."

"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas, ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja — välittämättä vähääkään vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen voimakkaista hyökkäyksistä — hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä tavanmukaiseen aamuvirteen.

Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.

Samassa aurinko nousi.

"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä vaikutus Vironmaan kohtaloon.

Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista, jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.

Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.

Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma, joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset, Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.

Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.

Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle, kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"

Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän ylitsensä.

"Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!" kaikui voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.

"Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!" huusi Pietari piispa. "Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin, niin silloin me olemme totisesti hukassa!"

"Ihme! ihme!" huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi piispa. "Pelastakaa taivaallinen lippu!" ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.

Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa; mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he vielä saivat elää.

Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän aivan päänsä päällä. "Merkki! Merkki! — Taivaan lähettämä pelastus!" huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä innostuneena päänsä ylitse.

Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät, keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget jalkainsa alla.

Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. "Katsokaa! Katsokaa!" huusi Pietari piispa. "Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä vihollisten leiriä!" Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa, ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä, makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset ratsumiehet ympäröivät kukkulan.

Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla, ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill'aikaa seisoi arkkipiispa Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu; täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran, mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.

Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot: "Tanskalaiset voittavat! — Vihollinen väistyy!"

Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: "Voi, tanskalaiset väistyvät!" Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. "Armias, suuri Jumala!" rukoili hän, "kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!" Ja hän kohotti taas vapisevat kätensä taivasta kohti.

"Vihollinen pakenee! — Kuningas voittaa!" huusivat nyt piispat ja papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui, ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas, — silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.

"Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!" sanoi arkkipiispa, aikoen nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin. Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.

Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.

Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin, sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä, kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä. Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä rakastavan.

Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo uusi, kunniakas merkki.

"Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan, kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan läänitystiluksensa haltuunsa.

"Te olette onnen suosikki!" sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. "Arkkipiispan kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte toimittaa meille voiton taivaasta."

"Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara herra!" vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. "Tuo outo lipun ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa: minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille lähetettiin."

"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön. Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa pappinensa seisoi."

"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä, tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua, että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten joukkoja."

"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"

"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä sopimuksena ja harkittuna ilveilynä — niin" —

"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen! Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina mestauspaikalta ruumispaarille."

"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla, maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä; ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka kuninkaan ja papiston suosikki."

Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta. Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.

Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.

Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla. Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.

"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"

"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden olevan pelkoa voimakkaamman."

"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!" kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.