KAHDESTOISTA LUKU.

Lähellä pientä Mölnin kaupunkia, Lauenburgin maakunnassa, missä tuo suuri, verinen taistelu oli oteltu, aivan taistelukentän vieressä oli köyhän talonpojan mökki. Sen olkinen katto oli ränstynyt, ja viheliäisen saviseinän parittomien ikkunoiden rakkoruudut olivat rikki. Keväisenä maaliskuun päivänä, kaksitoista viikkoa taistelun jälkeen, ratsasti vanha, harmaapartainen mies taistelukentän poikki korkealla, raskaasti kuormitetulla ratsulla. Hänellä oli yllään lauenburgilaisen talonpojan puku, nahkalakki ja lyhyet häränvuotahousut. Hän piteli suitsia oikeassa kädessään, ja hänen karvaisen lammasnahkanuttunsa vasen hiha heilui tyhjänä ja hervottomana hänen sivullaan, missä hänen vyöstään näkyi suuren puukon varsi. Hän pysähtyi usein tarkastamaan surumielisesti sellaisia paikkoja taistelukentällä, missä maata oli kaivettu tai kumpuja luotu. Kaikilla sellaisilla paikoilla hän laskeutui hevosensa selästä polvistuakseen rukoilemaan ja piirtääkseen ristejä kosteaan hiekkamaahan.. Tullessaan ränstyneelle mökille hän näki vanhan vaimon istuvan kynnyksellä villoja kartaten. Hän säpsähti katsellessaan tämän omituista pukua: vaimolla oli yllään hienoimmasta keltaisesta nahasta tehty ritarillinen asetakki, ja hänen viheriäraitainen sarkahameensa oli sidottu asenutun päälle kallisarvoisella sinisilkkisellä olkavyöllä. "Kirottu rosvojoukko!" mutisi vanha ratsumies tanskaksi. "Vai tuolla lailla te olette ryöstäneet meidän ritariemme ruumiit! Kuolema ja kirous!" huudahti hän astuessaan lähemmäksi, ja ratsukin alkoi hirnahdella ja korskua. "Eikö tuo olekin minun entisen herrani olkanauha?"

Ratsumies oli vanha Martti, ja korkea hevonen, jolla hän ratsasti, oli Riisen Kaarlon sotaratsu, jonka uskollinen palvelija oli löytänyt taistelun jälkeisenä yönä haavoitettuna taistelukentältä, herätessään käsivarsipuolena tainnoksista, ja verenvuodosta uupuneena etsittyään turhaan herraansa tuhansien ruumiiden joukosta. Jalon eläimen hän oli kuitenkin saanut pelastetuksi ja hän oli erään säälivän kyläsepän luona saanut suojaa ja hoitoa, sekä itselleen että uskolliselle kimolle. Kun nyt käsivarrennysänsä oli parantunut, vaihtoi hän varovaisena sepän vanhat, likaiset vaatteet omiinsa ja noustuaan vasta tautivuoteelta hän ensimäiseksi suuntasi kulkunsa taistelukentälle. Hän pelkäsi herransa kaatuneen tappelussa; jos Riisen Kaarlo oli saanut hautansa taistelukentällä, niin tahtoi jumalinen Martti kuitenkin lukea rukouksen hänen haudallaan ja paraimpansa mukaan puhdistaa vihkimättömän maan ristinmerkillä.

Kun hän nyt luuli tunteneensa herransa olkanauhan vanhan vaimon hameenvyötärellä, hyppäsi hän aivan raivostuneena hevosensa selästä ja ryntäsi eukkoa kohti. "Tänne herrani olkavyö, kirottu vorovaimo!" huusi hän tanskaksi ja tarttui naisen hameeseen.

"Hullu ihminen!" huudahti vaimo pelästyneenä, pudottaen villat ja toisen kartan sylistään. Hän hypähti ylös koettaen puolustautua toisella kartallaan ja terävillä kynsillään.

Martti tointui kuitenkin ja häpesi ahdistaneensa vanhaa, heikkoa naista. "Mitä hyötyä minulle on hänen vyöstään, jos hän itse kuitenkin on kuollut ja haudattu?" mutisi hän ja huonolla saksankielellään hän alkoi nyt lepytellä eukkoa, selittäen hänelle aikoneensa pyytää häneltä vain vettä janoaan sammuttaakseen.

"Kyllä minä vain sen sanon, ettei sitä viisas ihminen tuolla lailla juomista pyydä?" ärähti vaimo rohkaistuneena. "Jos minun poikani olisi kotona, niin totisesti hän antaisi teidän itse nostaa juomisenne kaivon pohjalta. Jos olette siivosti", lisäsi hän lempeämmin, "niin olisipa synti kieltää teiltä tuopillista vettä; jos osaatte olla oikein hiljaa, niin annan teille kohta maitoa. Mutta onko teidän hevosennekin tullut hulluksi? Sehän päristelee ja vinisee kuin paholainen!"

"Vanha, uskollinen elukka! Sinäkin taidat tuntea olkanauhan?" sanoi Martti ja taputti levotonta, ratsua sitoessaan sen kiinni ikkunan vieressä olevaan vanhaan aidanjäännökseen. "Sietääpä puhella koreasti tuon eukko vietävän kanssa", murahti hän. "Jos hän on ryöstänyt isäntäni, niin silloin hän myöskin tietää missä hänen hautansa on. — Enkö saisi levähtää hetkisen teidän tuvassanne, muoriseni?" sanoi hän nyt ääneen ja niin rauhallisesti kuin taisi huonolla saksallaan.

Vähän aikaa nureksittuaan ja epäröityään vaimo suostui kuitenkin hänen pyyntöönsä. Mutta tuskin Martti oli saanut jalkansa kynnyksen yli ja astunut matalaan tupaan, niin hän jo hyökkäsi kuin hullu ison arkun luo, jonka päällä oli terässininen ritarihaarniska, ja nähtyään takan luona herransa punaisen, kolmikulmaisen ja valkoisen ristin koristaman kilven ei hän voinut kauemmin pidättää kiukkuaan. "Kirottu voroeukko! Minne olette pannut hänet?" huusi hän, ja vaimo alkoi huutaa ja voivotella. — "Oi, auttakaa minua, rakas herra?" huusi hän, "täällä on hullu mies, joka aikoo murhata minut." Samassa vetäistiin nurkassa olevan korkean vuoteen viheriäraitaiset villauutimet syrjään, ja sieltä näkyivät keltaisten hiusten ympäröimät kalpeat, nuorekkaat kasvot.

"Martti, vanha Martti!" huusi Riisen Kaarlon tuttu ääni, ja uskollinen palvelija heittäytyi ilosta huudahtaen herransa vuoteen eteen ja suuteli hänen käsiään ilokyyneliä vuodattaen.

Kun nyt eukko näki heidän ilonsa ja kuuli kuka seppä oli, tuli hänkin niin iloiseksi, että hän hyppäsi Martin kaulaan ja suuteli häntä. Senjälkeen hän sipsutteli ulos hakemaan maitoa ja olutta sekä kaikkea hyvää mitä vain talosta löysi. Sill'aikaa ritari Kaarlo ja vanha Martti avasivat sydämensä toisilleen.

Kaarlo kysyi ensiksi kuninkaasta ja kreivi Albertista, ja oliko totta, että he molemmat nyt istuivat vangittuina Schwerinin linnassa. Martti huokaili ja vahvisti tämän surullisen totuuden, mainiten joukon uskollisia ritareita, jotka olivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi.

"Entä minun Rigmorini!" huokasi Kaarlo. "Hän istuu varmaankin Kaarisessa surren minun kuolemaani. Näithän sinä hänet jouluaattona, Martti? Mutta miksi et tuonut minulle häneltä kirjeitä? Olihan hän terve ja hyvällä mielellä?"

"Terve kuin kala!" vastasi Martti ja pyyhkäisi salaa kyynelen silmästään, kääntyessään hämillään ja alakuloisena selin vuoteeseen.

"Entä viattomat lapseni?" kysyi Kaarlo.

"Terveitä, reippaita ihmisenalkuja!" sanoi Martti. "Mutta antaa nyt taivaan Isän pitää huolta vaimosta ja lapsista, siksi kunnes te paranette, rakas herra! Sanokaa te nyt vain minulle mitenkä te itse voitte? Jos oikein näen, niin taisittepa jo kolkutella pyhän Pietarin ovelle."

"Jos ei tämä kunnon eukko olisi tahtonut pitää huolta minusta", sanoi Kaarlo, "niin minut olisi varmasti elävänä haudattu. Hän oli juuri poikansa kanssa ryöstämässä minua, kun makasin siellä ruumiiden keskellä; mutta eukko huomasi minussa vielä elonmerkkejä ja ponnisteli kourin hampain vastaan, kun toiset aikoivat heittää minut kuoppaan. Minä kuulin kyllä koko kiistan, mutta en voinut liikuttaa muuta kuin vasenta silmääni, ja sen oli kunnon eukko huomannut. Hän pakoitti poikansa laahaamaan minut tänne mökkiin, ja niin henkihieverissä kuin olinkin, olen minä nyt, lähinnä Jumalan apua, tämän vaimon taitavalla hoidolla melkein parantunut ja terve. Minulta puuttuu vielä vain voimia voidakseni nousta satulaan. Oi, rakas, uskollinen kimoni" —

"Ratsunne on täällä, terveenä kuin kala!" huudahti Martti iloisena. "Tuolla se seisoo päristellen ulkona."

Kaarlo nousi vuoteelta ja hoiperteli ikkunaan, minkä rikkinäisestä rakkoruudusta hän nyt näki tutun valkotäpläisen kuonon.

"Aina uskollinen kimoni!" huudahti hän, ja hänen taputellessaan rakkaan ratsunsa kuonoa se työntäsi koko päänsä raihnaisen ikkunan läpi ja oli vähällä repiä koko talon hajalleen hillittömässä ilossaan.

"Voi, joko tekin tulette hulluksi, herra ritari!" huudahti hänen emäntänsä vetäisten hänet takaisin vuoteeseen niin käskevästi kuin hän olisi ollut hänen isoäitinsä. "Jos toivotte saada sisälmyksenne oikein paranemaan, niin minä kehoittaisin teitä makaamaan selällänne vielä kokonaisen kuukauden. Ja onko tuo nyt laitaa, päästävät hullaantuneen elukan ikkunasta huoneeseeni!"

"Sehän on minun vanha kimoni!" sanoi Kaarlo. "Elkää olko vihainen, muori kulta, nythän minä taas makaan hiljaa. Martti, mene toki ulos tyynnyttämään hevosta!"

Martti meni ulos ja ohjasi hevosen pois ikkunasta, Kaarlo makasi taas hiljaa ja uupuneena, emäntänsä päivitellessä tanskalaisten hurjuutta. "Jos Tanska on täynnä teidän ja palvelijanne kaltaisia miehiä", sanoi hän, "niin hiisi heidät vieköön! He taitavat tulla niin hurjiksi ja rajuiksi vain paljosta kalan syönnistä. Sillä sen minä kyllä tiedän, että teidän kuningastanne kutsutaan suureksi kalakuninkaaksi, ja jos hän tahtoisi myödä koko maansa ja ostaa sillä rahalla lautasia, niin hän ei saisi mahtumaan kaikkia kalojaan niille lautasille. Mutta mikä teitä taas vaivaa? Näettekö te kummituksia keskellä päivää? Minun täytyy laittaa teille sydäntävahvistava juoma tämän mellakan tähden." Näin sanoen eukko kiirehti ulos tuvasta. Kaarlo ei ollut kuullut hänen puhettaan, vaan makasi hiljaa katsellen levottomana ja huolestuneena ritarikilpensä valkoista ristiä.

"Voi Martti!" sanoi hän kalpeana ja tuskaisena vanhan palvelijan astuessa taas tupaan. "Minne joutui lippu?"

"Sekö kirottu nokkoslippu?" kysyi Martti. "Tuossahan se riippuu teidän vuoteenne vieressä."

"Niin, tuon pahan onnen lipun minä kuitenkin pelastin!" sanoi Kaarlo. "Se oli jo vähällä joutua kunnon emäntäni esiliinaksi, mutta minä annoin hänelle sensijaan olkanauhani. Mutta pyhä ristinlippu, Martti! Maan ja valtakunnan kallein aarre — sen minä olin omavaltaisesti tuonut Slesvigin tuomiokirkosta — jos se on joutunut viholliselle, niin minä olen hukassa."

"Heraa siunaa, pyhä lippu!" huudahti Martti, "sitä minä en nähnyt taistelussa. Jos se olisi liehunut edessämme tuon mokomankin nokkosrievun asemasta, niin olisi ehkä kuningas nyt kostettu ja vapaa."

"Meidän ei sallittu sitä käyttää!" huokasi Kaarlo, "syynä siihen olivat kreivi Albertin ennakkoluulot ja hänen onneton ylpeytensä. Minun täytyi kääriä se kokoon ja sitoa se satulani taakse."

"Jumalan tähden, olkaa sitten huoletta, herrani!" huusi Martti iloisena, "silloin se on varmassa tallessa. Kaikki teidän tavaranne ovat yhtä koskemattomina kimon selässä kuin ne olivat hänet löytäessäni."

Tuossa tuokiossa Martti oli poistunut tuvasta ja pian hän palasi tuoden mukanaan huolellisesti kokoonkäärityn lipun; hän kieritti sen auki kotelostaan ja levitti sen kaikessa komeudessaan rauhoittuneen herransa vuoteelle.

"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt! Kääri se nopeasti takaisin, rakas Martti!" sanoi Kaarlo katsahtaen ovelle. "Elä näytä sitä kunnon emännälleni. Niin vanha kuin eukko onkin, ovat koristukset ja komeat vaatteet hänen heikko puolensa — jos hänen päähänsä pälkähtäisi leikata siitä itselleen kirkkoesiliina" — —

Martti totteli ja pisti kokoonkäärityn lipun Kaarlon käskystä hänen päänaluksensa alle.

Samassa toimelias emäntä palasikin keittiöstä, tuoden Kaarlolle virkistävän juoman, ja uudelle vieraalleen vadillisen lihakeittoa. Hän pakotti Kaarlon juomaan kitkerän juoman viime pisaraan asti ja kielsi häntä enää puhumasta sanaakaan. Sitten hän toimitti Martin istumaan pöydän päähän, kehoittaen häntä syömään ja juomaan sekä jättämään herransa rauhaan näiden rasittavien yllätysten jälkeen.