KOLMASTOISTA LUKU.

Sill'aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa. Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.

Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma, samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux'in jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä. Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen, lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä. Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa, ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan, ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin, joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas. Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja voittoretkille vieraisiin maihin.

Junkker Strange puolusti kuningastaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kaikella kaunopuheisuudellaan hän ei saanut hurskasta ja rauhaarakastavaa prinsessaa muuttamaan mielipidettään, sillä tämän mielestä kristillinen ja ritarillinen kuningas laajentaessaan valtakuntaansa ja voittaessaan suurta nimeä ei ollut oikeutettu vuodattamaan ainoaakaan pisaraa ihmisverta. Mutta asian laita oli aivan toinen prinsessan käsityksen mukaan, jos kuningas kääntäessään pakanoita ja pelastaessaan sieluja, pani omansa ja muiden hengen alttiiksi, ja jos hän silloin varmasti tunsi, ettei toiminut kunnianhimosta eikä maallisesta valloitushalusta, vaan totteli todellakin sielunsa jumalallista ääntä. Hän voi tällä tiellä voimallisesti elähyttää sisäistä ääntä ja jumalallista valoa itsessään ja muissa.

Junkker Strange huomasi näistä prinsessan lausunnoista hänen omaksuneen saman kristillisen maailmankatsomuksen kuin hänen isänsä. Hän kunnioitti prinsessan hurskasta henkeä ja jaloa sydäntä, ja nuo ylevät opetukset kaikuivat nyt paljon viehättävämmiltä, kun hän kuuli ne kauniiden naisten huulilta eikä innokkaalta hengen mieheltä, joilta hän tähän asti oli kuullut näitä mietelmiä.

Hän ei enää kauemmin arvellut, vaan ilmaisi kuningas Primislaulle lähettilästoimensa oikean tarkoituksen, kuitenkin niin järkevästi ja varovasti, että kuninkaan täytyi pitää asia täydellisesti salassa, siinä tapauksessa että se ei saavuttaisi toivottua tulosta.

Kuningas sulkeutui salakammioonsa neuvotellakseen, sanojensa mukaan, sydämensä sisimmän äänen kanssa. Sitten hän antoi kutsua tyttärensä luokseen ja pyysi hänen vastaanottamaan jalon Tanskan kuninkaan kristillisen tarjouksen. "Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään", sanoi hän, "kutsuu sinut jalo, urhokas paimen jaloa laumaa paimentamaan ja johdattamaan iäiselle tielle. Elä anna Hänen kutsua sinua turhaan, vaan alistu nöyrästi Korkeimman tahtoon ja rukoile Herraa antamaan sinulle viisautta, että voisit hurskaasti täyttää hänen määräämänsä tehtävän."

Kolmeen päivään ei hurskasta Margarethaa näkynyt aterioimassa muiden mukana, ja kun hän neljäntenä päivänä astui äitinsä taluttamana kuninkaan salakammiosta, hämmästyivät kaikki. Sillä hänen hurskaasta, viattomasta kauneudestaan säteili niin lempeä ja ystävällinen kirkkaus, ja hänen huolettomaan lapsellisuuteensa, luonnollisuuteensa ja avomieliseen hyvyyteensä, mitkä olivat hänen suurin kauneutensa, oli nyt yhdistynyt jonkinlainen, ruhtinaallinen arvokkaisuus. Ritarien täytyi ehdottomasti kumartaa hänelle tavallista syvempään kuin valtiattarelleen tai kuningattarelleen. Innokas Pietari piispa ei voinut pidättäytyä lausumasta sitä maata ja kuningasta onnelliseksi, joka sai kutsua häntä kuningattarekseen.

Kuningas selittikin nyt juhlallisesti koko hovilleen ja tanskalaisille lähettiläille, että hänen tyttärensä, neuvoteltuaan Jumalan ja omantuntonsa kanssa, oli päättänyt vastaanottaa Tanskan kuningas Valdemarin naimatarjouksen, ja että hän aikoi, jos niin oli Kaikkivaltiaan tahto, kolmen viikon kuluttua suorittaa säädetyt vihkiäismenot kuninkaallisen sulhasen sijaisen ja lähettilään kanssa.

Jo ennenkuin vihkimäpäivä oli määrätty, oli Junkker Strange heti lähettänyt Otto kreivin ja Absalon Belgin viemään iloista sanomaa kuninkaalle. Mutta kreivi Otto istui tornivankilassa eikä voinut toimittaa asiaansa, ja Absalon Belg makasi Schwerinin rajalla majatalossa, sillä hän oli hevosensa kompastuessa pudonnut sen selästä ja taittanut jalkansa, sekä loukannut vaarallisesti päänsä.

Sillävälin kun nuo molemmat pikaviestit jäivät tulematta ja tärkeä muutos tapahtui Valdemarin mielessä Schwerinissä, oli juhlapäivä tullut. Böömiläiskuninkaan suuren ritarisalin lattialle oli levitetty kallisarvoinen silkkivaate. Koko hovi oli koolla. Kuningas ja kuningatar istuivat kuninkaallisessa juhlapuvussaan valtaistuimella, ja heidän välissään istui ihana, kuninkaallinen morsian, yllään taivaansininen silkkihame ja otsakoriste kalliista helmistä. Junkker Strange astui esiin torvien soidessa ruhtinaallinen sulhaspuku yllään Pietari-piispan sekä kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin saattamana.

Junkker Strange polvistui prinsessan eteen, ja pyysi häntä kuninkaan nimessä ja hänen puolestaan ojentamaan hänelle kätensä alttarin edessä. Sitten kuningas Primislaus nousi ja seurasi tytärtään linnankappeliin kuningattaren ja hänen naistensa seuraamana. Junkker Strangea, joka esitti kuningasta, seurasivat Pietari-piispa ja kaikki ritarit.

Kun piispa juhlallisesti oli toimittanut vihkimisen, ja lähettiläs per procurationem [edusmiehenä], joksi häntä kutsuttiin, oli vastaanottanut ruhtinaallisen morsiamen käden, ja kuninkaansa puolesta vannonut hänelle uskollisuutta Jumalan ja maailman edessä, palasi hääjoukko takaisin ritarisaliin. Aterian jälkeen istuutui morsian lähettilään kanssa kultaisen pelipöydän ääreen. Vanhan tavan mukaan täytyi morsiamen tulla kolmasti voitetuksi schakkipelissä; se oli jonkinlainen leikillinen vertauskuva siitä, että hän oli kadottanut vapautensa ja antanut kätensä onnelliselle pelaajalle, tai hänelle, jonka puolesta ritari voitti hänet tässä leikissä.

Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja oliko hän uskollinen ja luotettava.

Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.

Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle, olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. "Omituinen tapahtuma", lisäsi hän — "eikä vain sattuma, että minä itse olen avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen onneni", lisäsi hän kyynelsilmin, "on turvallisesti Herrani ja Vapahtajani siunatussa kädessä."

Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi ilmaissut näin rohkean ajatuksen.

Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan, että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää. Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne, pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan morsiantaan morsiushuoneeseen.

Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen. Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.

Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella, ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat. Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.

Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.

Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa. "Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!" kuiskasi hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan —"mutta elä sinäkään äiti unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!" Hän tervehti vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.

Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.

Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.

Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje näytti olevan Jobinposti.

Junkker Strange tointui nopeasti. "Kyllä se ainakin minulle on Jobinposti!" vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen. "Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!" lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan kasvoilla. "Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle sulhaselleen."

Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.

"Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!" huusi hän ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, — "niin sanokaa hänelle mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! — Eläköön nuori kuningatar!" Hän heilautti hattuaan, ja yleinen "Eläköön Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!" kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.