VIIDES LUKU.

Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan, vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä osoittaneet.

Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri, punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli. Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna, kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa Riisen Kaarlon.

Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.

Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa syliinsä.

Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi, eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"

Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!" sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"

"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"

Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä hyväilet Eerikkiä."

Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä, jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"

"Hyi Aabel!" — sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.

Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta. Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään maailmassa ole mahdotonta.

Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta. Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen tapahtuman todellakin ihmeeksi.

Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: "se hetki on tullut, jota minä odotin!" aloitti hän. "Herra lannisti vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas Valdemar, Valdemarin poika!" jatkoi hän. "Te olette saavuttanut suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja — —"

Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.

Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: "Armon ja siunauksen hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne, niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot, ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan."

"Kauheata!" kuiskasi kuningatar. "Onko hurskas herra tullut mielipuoleksi?"

Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat kirkkoon ja rippituoliin.

Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta jäykästi pyhään ristilippuun. "Voi, voi!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä — katso, kiusaaja on lähelläsi — ja verivihollisesi valvoo" — — Hän olisi jatkanut, mutta ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.

Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.

Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan, silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä tuomiokirkon iltamessuun.

"Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!" sanoi Rigmor nyreästi. "Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan meidän nähden."

"Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!" sanoi Martta silitellessään pukunsa poimuja. "Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle juuri ennen kuolemaansa."

"Sitä minä en oikein ymmärtänyt", sanoi Rigmor, "mutta kuningatar sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut minkäänlaista järkeä."

"Ohhooh, niin, niin!" huokaili Martta. "Kuolevaisen puheessa on usein enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. — Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori Riisen Kaarlokin — ohhoi —" tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen yskänkohtaus.

"No, mitä hänestä?" kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.

"No, pakanat ovat lyöneet häneltä nenän ja korvan pois", huokaili Martta. "Senvuoksi hänellä nykyään aina on kypäränsilmikko suljettuna."

"Taivaan Jumala!" huudahti Rigmor kalveten.

"Ohhoi, sellaista se sodankäynti on!" jatkoi Martta. "Hänen sisar-raukkansa ja äitinsä tulivat niin iloisina tänne vastaanottamaan häntä, ja sitten he tapasivat hänet näin surkeasti ruhjottuna. Mitä häntä nyt auttaa vaikka hän olisi päässytkin Kaarisen lääninherraksi! Ei ole kuitenkaan koko maassa ainoatakaan tyttöä, joka huolisi hänestä, vaikka hänellä olisi kymmenen linnaa ja tilusta. Sitäpaitsi kuuluu hänellä olevan raskas sydänsuru, poika parka! Heti kotiin palattuaan hän joutui vuoteenomaksi, ja se tauti taitaa olla hänen kuolemantautinsa: se kuuluu alkaneen salaisesta rakkaudesta erääseen kauniiseen, ylhäiseen neitoon. Ohhoi, niin, niin, paljon on huolta ja murhetta tässä syntisessä maailmassa."

"Kaarlo raukka!" huokasi Rigmor hiljaa. "Mutta kuka sinulle on kertonut kaikista näistä onnettomuuksista, Martta? Minä toivon sinun tapasi mukaan lisänneen siihen puolet."

"Olenpa totta totisesti kuullut sen itse Kristiina-neidolta, tuolta soimatulta tyttöraukalta, jota kerran niin pahasti paneteltiin. Minä jo luulin hänen kuolleen ja haudatuksi, mutta kulkiessani hevostorin yli kuulin jonkun huutavan: 'Martta, hyvä, hurskas Martta äiti!' ja kun katsahdin taakseni, niin tottamaar' seisoikin tyttöparka itkien mestari Troelsin ovella. Hän oli kutsunut minut luokseen vain kertoakseen veljeään kohdanneesta onnettomuudesta. Samalla hän kysyi tuletteko te tänä iltana tuomiokirkon messuun. Hän haluaisi niin hartaasti tavata teitä, mutta ei tahtoisi ilmaista itseään kenellekään täällä! Ja minä lupasin vaieta kuin muuri. Katkerasti itkien hän valitteli, ettei nyt tiennyt muuta neuvoa veljelleen kuin käydä kirkossa rukoilemassa hänen puolestaan. Hohhoi sentään!"

"Tuo tänne vaippani, Martta! Seuraa minua joutuun kirkkoon! Miksi sinä et sitä heti kertonut minulle?"

"Olinhan minä luvannut vaieta, rakas sydänkäpyni. Minä ajattelin myöskin, että te hurskaana kristittynä ette laiminlöisi iltamessua." Hän heitti pikaisesti komean vaipan neidon olkapäille ja seurasi häntä ovelle. "Kristiina-neito tahtoisi niin kovin mielellään puhella teidän kanssanne", jatkoi hän. "Ehkäpä hänen veljensäkin vielä voi parantua, jos me kaikki rukoilemme hänen puolestaan, ja sen te mielellänne teette, rakas neitini. Kyllä minä olen huomannut, että te ainakin hiukan olette pitänyt tuosta uljaasta, kauniista pojasta! Mutta pahus vieköön! nyt hän onkin suuri ja kuuluisa ritari. Hän juuri tarttui tuohon pyhään lippuun, jonka enkeli lentäen toi taivaasta. Hän on varmaankin hurskas ja jumalinen herra, koska niin suuri armo tuli hänen osakseen, — ja nyt hänellä on sekä linna että varustukset. Kun vain nuo jumalattomat pakanat eivät olisi häntä niin pahaksi ruhjoneet! No niin, kukapa tietää, mitä vielä voi tapahtua. Minä näin viime yönä hänestä unta ja teistä myös, Rigmor-neiti! Hän oli minusta aivan eheä ja niin terve ja virkeä kuin kala vedessä. Kuka tietää vaikka taivaan enkeli antaakin hänelle nenän ja korvan takaisin, yhtä hyvin kuin tuon siunatun lipun, ynnä kaiken onnen ja kunnian?"

Martta jatkoi näin juttelemistaan Rigmorin kiirehtiessä vaiti ja huolestuneena hänen edellään tuomiokirkkoon. Helläsydäminen neitonen ajatteli vain rakasta lapsuudenritariaan, jota oli näin pahasti runneltu, moittien itseään sydämessään siitä, että voi niin paljon ajatella hänen ulkonäköänsä, silloin kun Kaarlo makasi hengenvaarallisesti sairaana rakkaudesta häneen, ja kuitenkin hän oli itse niin sydämen pohjasta rakastanut. Martalla oli täysi työ seurata levotonta Rigmoria, jota hän ei hämärässä uskaltanut jättää. "Odottakaa hiukan, sydänkäpyni!" huohotti hän rykien. "Kunniallisen neidon ei sovi juosta noin kovaa, vaikka matka kulkisikin kirkkoon, enkä minä totta totisesti jaksa seurata teitä. Te ette kuitenkaan löydä Kristiina-neitoa, ellen minä ole teidän kanssanne."

Rigmorin täytyi nyt tyytyä astumaan hitaammin. "Sinä käveletkin tänään verkkaan kuin vanha etana, Martta!" sanoi Rigmor kärsimättömästi. "Iltamessu on pidetty ennenkuin me ehdimme sinne."

"Tällä tavalla minä en ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen!" ähkyi Martta. "Suokoon Jumala, että aina olisitte yhtä harras rukouksiin ja laupeudentöihin, sydänkäpyseni! Ohhoi, kyllä minäkin nuorena ollessani olisin juossut kilpaa teidän kanssanne."

Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen. Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan, yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja rukouskirja kädessään.

"Tuolla hän on!" kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat, ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti Kristiina heti hunnun kasvoilleen.

Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. "Kristiina, rakas Kristiina!" kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.

"Oi, rakkahin Rigmor neito!" kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. "Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla: minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä."

"Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?"

"Oi, ikävä kyllä!" huokaili Kristiina. "Mutta vielä ikävämpää on, että hän kuolee rakkaudesta teihin."

"Kaarlo parka!" huokasi Rigmor.

"Virgo amata, ora pro nobis" [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat huomiota herättämättä poistua kirkosta.

Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen kädenpuristuksen.

"Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä."

"Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne."

"Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään."

"Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä" —

"Mitä? Eikö muuta?" huusi Rigmor iloisena. "Se ei häntä kovinkaan rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?"

"Rakas, siunattu Rigmor!" kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.

"Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi." Näin sanoen Rigmor työnsi syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.

"Istu, rakas, hyvä Kristiina!" sanoi hän äkkiä. "Oletpa sinä aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään? Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa, vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä, että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi."

Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.

Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut. "Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia, joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä asettaa."

"Jo riittää, Rigmor neiti!" huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. "Te olette hirvittävästi pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!"

"Hyvänen aika! Mitä minä näen? Voinko uskoa silmiäni? — — Kaarlo herra! Mikä tyhmänrohkeus!" huudahti Rigmor, muka hämmästyneenä ja loukkaantuneena. "Uskallatteko näin pitää minua pilkkananne?"

"Suokaa minulle anteeksi tämä viimeinen, epätoivoinen yritykseni tutkia sydämenne tunteita minua kohtaan, neiti Rigmor! Nyt minä vasta tiedän miten onneton olen. Niin, te olette oikeassa: minä olin typerä, haaveileva uneksija, kun muistaessani ihanaa lapsuuttamme painoin nämä kuihtuneet lehdet sydäntäni vasten. Ne olivat ainoan ja parhaan ystäväni hautajaiskukkia, ja minä hullu luulin niiden vielä virkoavan ja seuraavan mukanani hääpäiväni iloon ja onneen." Näin sanoen hän otti poveltaan pienen, kuihtuneen seppelen, aikoen repiä sen rikki, mutta hän pysähtyi äkkiä ja painoi sen huulilleen. "Ei, seuratkoon tämä ainoa katoavainen muisti teidän hyväntahtoisuudestanne minua hautaani!" sanoi hän. "Ja kohta peittäköön Kaarisen hautausmaa tai taistelukenttä minut ja turhat unelmani. Rigmor, Rigmor! Jumala suokoon sinulle anteeksi sen! Minä tahdoin Hagbartin lailla kuolla autuaana sinun puolestasi, mutta uskollista ja hellää Signeä ei ole enää tässä maailmassa. — Hyvästi!"

Hän astui nopeasti ovea kohti, aikoen poistua, mutta samassa Rigmor heittäytyi hänen kaulaansa, yhtaikaa itkien ja nauraen. "Kaarlo, rakas Kaarloni!" huudahti hän. "Olisitko todellakin tahtonut antaa hirttää itsesi minun tähteni! — minä olen kauheasti kiusannut sinua. Suo minulle anteeksi! Kaikki mitä sinulle kirkosta tullessamme puhelin, on totta. Mutta miksi et ajanut paremmin leukaasi, kun tahdoit neitosta näytellä?"

"Rigmor, rakas siunattu Rigmorini!" huudahti Kaarlo ilon huumauksessa ja sulki rakastettunsa syliinsä. "Voinko uskoa sinua? Sinä siis tunsit minut ja tahdoit rangaista minua?"

"Usko minua, usko minua Kaarlo!" kuiskasi Rigmor hellästi ja suuteli häntä, "Vaikka kiduttaisin sinut kuoliaaksi, niin en kuitenkaan rakasta ketään niinkuin sinua. Mutta miten uhkarohkea olet! jos joku sattuisi näkemään meidät täällä? — Jos Martta tulee" —

"Martta tietää kaikki, Rigmorini! Tuo hyvä vanhus ei voinut nähdä minun kuolevan rakkaudesta."

Nyt tuli Martta kiireellä sisään ja tapasi molemmat rakastuneet hellässä syleilyssä. "Joutuun pois, Kaarlo herra! Viitta ylle! Harso ja päähine kiireellä päähän. Minä kuulin jonkun tulevan — ja voi, voi!" päivitteli hän levottomana, "sitä nuoruutta, sitä nuoruutta!" Sitten hän taas puki Kaarlon ylle naispukimet, sipsutellen aina vähin ovelle kurkistamaan.

"Hyvästi, hyvästi, Kaarlo!" kuiskasi Rigmor. "Sinun täytyy mennä, ja näin me emme uskalla, enää milloinkaan tavata! Minun hyvän maineeni ja nimeni vuoksi — ja isäni tähden —"

"Hänen suostumustaan me emme saa, ennenkuin sinä olet minun aviovaimoni Jumalan ja maailman edessä. Jos sinulla on rohkeutta, rakas Rigmorini, niin näytä se minulle nyt. Antakaamme papin vihkiä meidät salaa vielä tänä yönä, nyt heti! Anna minä vien sinut Kaariseen, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa!"

"Armias Jumala! Siitä ei onni seuraa —"

"Minä olen turhaan kosinut sinua isältäsi, hän on taipumaton — —"

"Mitä? isältäni, ennenkuin minulta?" Tämän sanoessaan Rigmor pui pientä nyrkkiään uhkaavasti hänelle. "Jos olisin sen tiennyt, niin olisin kiusannut sinua kahta vertaa kauemmin. No, mitä hän sitten sanoi?"

"Hän luotti niin varmasti sinun kuuliaisuuteesi ja kunnioitukseesi hänen ankaruuttaan kohtaan, että hän puoleksi pilkalla lupasi sinut minulle, jos minä ilman hänen suostumustaan voisin voittaa edes merikivisydämen, jota kannat."

"Tuossa sinä sen saat, senkin toisen ohella!" sanoi Rigmor rohkeasti ja uhmaillen. "Jos hän todellakin uskoo minun olevan sellaisen pelkurin ja hänen itsepintaisten ja turhanpäiväisten oikkujensa orjan, — niin tule, Kaarlo, me uskallamme! Jos ei minulla ole omaa tahtoa, niin en ole kreivi Albertin tytär. Olisipa toki ihme, jos minä en saisi häntä lepytetyksi. Olkoon hän vaikka kuinka ankaran näköinen, niin hän ei kuitenkaan ole muuta kuin mies."

"Minun morsiameni, rohkea, uljas morsiameni!" riemuitsi Kaarlo iloissaan ja syleili häntä kiihkeästi.

"Voi, Rigmor, lapseni! Rakkahin paras Rigmor neiti! Ei iki maailmassa se käy päinsä!" valitteli nyt Martta tuskissaan ja väänteli käsiään juostessaan edestakaisin huoneessa. "Mitä sanoo teidän ankara herra isänne? Minä olen onneton, — minä olen kuoleman oma, kun hän saa sen tietää."

"Sinä tulet meidän mukanamme Kaariseen!" sanoi Kaarlo, "kuningas ja arkkipiispa saavat sovittaa kreivi Albertin."

"Sinä jäät ainiaaksi meidän luoksemme, rakas, hyvä Martta!" — sanoi Rigmor ystävällisesti ja taputti hänen ryppyistä poskeaan.

"Voi sentään, olenhan minä aina uneksinut niin käyvän, ja tapahtukoon taivaan tahto!" huokaili hyväntahtoinen vanhus poistuessaan hakemaan Rigmorin vaippaa. "Mennään sitten, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen!" jatkoi hän palatessaan mytty kainalossaan. "Jos te itse uskallatte vastata siitä, voi sentään — niin, kyllähän minulla olisi eräs sukulainen kapitulitalossa, joka voi vihkiä teidät nyt heti. Mutta minä pelkään, että meidät on saatu ilmi. Minä kuulen jonkun tulevan käytävässä."

"Sulje käytävän ovi!" sanoi Rigmor hädissään. "Ja seuraa meitä keittiön kautta takapihalle. Voi Kaarlo, Kaarlo! minua kuitenkin pelottaa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi" — —

"Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme. Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!" — Sen sanottuaan hän otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.

* * * * *

"Kirottu kepponen!" huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren huoneessa. "Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista, ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal'auta! Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii paavin ja papiston kumoamaan avioliiton."

"Minä säälin kaunista Rigmoria!" sanoi kuningatar. "Jalo kuninkaani, miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?"

"Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet. Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi."

"Kiitos, Valdemarini!" sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen kättään. "Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä, hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa, jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis, oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa."

"Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu", sanoi kuningas osanottavasti, "enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen, oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta", jatkoi hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren kauniissa silmissä, — "elä luule minun sillä tekevän mitään uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan laeista."

"Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi tulla takaisin."

"No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta teen kaiken voitavani."

Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään, kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.

"Mitähän tuokin matka taas maksanee köyhälle maallemme!" ihmetteli paksu, pyylevä porvarismies, yllään lyhyt nahkanuttu, painaessaan vihaisesti likaisen lakkinsa syvemmälle otsalleen. Hän oli Riiben lukuisien rautaseppien ammattivanhin. "Nämä ovat nyt taas niitä kuningattaren juonia!" jatkoi hän. "Emme me typerät tanskalaiset ymmärrä niin kalliin helmen arvoa, pitäkööt sen saksalaiset hyvänään! Kyllä me nyt kohta saamme kuulla millä kirkunalla ja rähinällä siellä on ylistelty hänen ihanuuttaan ja ylevää olentoaan. Siellä häntä käsin kannetaan, jotavastoin me täällä vain voivottelemme hänet nähdessämme."

"No, no, mestari Klaus!" sanoi pieni, korea mies, joka seisoi hänen vieressään valkoinen puuvillalakki kädessään.

"Mitä onnettomuutta siitä on, jos hän tahtoo nauttia hiukan raittiista ilmasta ja katsella ympärilleen maailmassa? Ei suinkaan kuningattaren tarvitse vuodet läpeensä istua rukkinsa ääressä niinkuin teidän vaimonne. Jos ei kuningatarta sen enempää kunnioiteta ja rakasteta, niin eipä ole ihme, että hän kaipaa ystäviään ja sukulaisiaan. Katkeraa hänen on tuntea itsensä vieraaksi ja vihatuksi siellä, missä hänen pitäisi tuntea olevansa kotonaan."

"Kyllähän teidän on hyvä häntä ylistellä", vastasi paksu rautaseppä. "Vuoden kuluessa te ansaitsette aika rahat hioessanne hänen jalokiviään ja hänen kultakoristeitaan takoessanne. Teidän valmistaessanne rannerenkaita ja kultakoristeita ylpeälle kuningattarellemme, minä saan puolesta hinnasta takoa kahleita ja kaularautoja niille talonpoikaraukoille, jotka eivät tahdo maksaa hänelle kuningatarveroaan. Ei, toista oli Dagmar kuningattaren aikana: silloin rikas talonpoika maksoi minulle enemmän auranterästä kuin nyt saan sadasta kahlerenkaasta."

"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!" laulettiin nyt joka kadulla heti kun saattue oli kulkenut ohi.

"Kuulkaa noita hävyttömiä!" sanoi pieni kultaseppä. "Eivätköhän vain taas laula tuota häpeällistä laulua kuningattaresta!"

"Se oli hänen jäähyväisiksensä, ja hän saa kiittää onneaan, jos tervetuliaistervehdys ei ole sen pahempi", mutisi seppä. "Onpa hyvä, että he ovat jo kaukana!" lisäsi hän. "Olisi sääli, jos kuningas sen kuulisi: hänellä on kuitenkin jo tarpeeksi ristiä hänestä."

"Onpa onni noille hävyttömille nulikoille, että kuningas ei kuule mitä he laulavat", sanoi kultaseppä. "Kyllä hän on mies, joka osaa pitää sekä pienet että suuret kurissa."

"Elkää laverrelko kurista, mestari kultasirkka!" murisi seppä. "Ellette halua laulaa vertaistenne lintujen joukossa, niin varokaa, etteivät ne nypi teiltä höyheniä! Menkää vain kotiin takomaan kultasanka espanjalaiseen maljakkoonne! Kyllä se kantaa siihen asti vettä, kunnes korvatonna kotiin palaa."

Kiukkuinen seppä palasi ahjonsa ääreen, ja hieno kultaseppä livahti viisaana pian pois väentungoksesta.