← Table of contents
Waldemar Seier

KOLMAS LUKU.

Maija Halonen translation

Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri siellä nousevan maihin.

Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista, vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta ja pelkäämättömyydestä.

Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään. Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa, missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä, ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.

Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt. Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien uhrien verellä.

Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto: "Tuolta he tulevat, he tulevat!" Ja nyt nähtiin suuren mastometsän liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.

"Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?" kysyi sotapäällikkö nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.

"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan pieniä."

"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"

"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa kultainen lohikäärme."

"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin, silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin kristityn koiran!"

"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara päällikkö."

"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu", sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"

Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta jakaakseen sotapäällikön käskyt.

Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan. Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan: itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.

"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas! Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.

Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.

"No, mitä te sanotte, hurskas herra!" keskeytti viimeinkin kuningas suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.

"Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja."

"Minun sieluni turvaa Herraan!" vastasi arkkipiispa juhlallisesti. "Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani."

"Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju. Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden."

"Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!" sanoi kuningas kärsimättömästi. "Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä maihin?"

"Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?" vastasi arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta. "Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen. Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden pilkattavaksi."

"Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?" sanoi kuningas miettiväisenä. "Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?"

"Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!" huudahti kiihkeä piispa ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä. "Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa verisiksi uhreiksi, — katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne, jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa muserretaan, — he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit karkoittavat heidät pois, — heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, — se iloitsee hänen pelastamisestaan."

"Amen!" sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat sen.

Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.

"Aivan niin, uljas Pietari piispani!" sanoi kuningas iloisena ja mieli rohkaistuna. "Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!" kajahti hänen voimakas sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen, esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat kukkulat.

"Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia vastaan!" sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.

Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. "Vihollinen koettaa viekotella meitä satimeen", sanoi hän. "Tuskinpa he pelosta peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin sill'aikaa urkkia vihollisten liikkeitä."

Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi häntä turhaan puolen tuntia.

Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet, jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt henki-ilmestyksiä.

Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.

Sill'aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle, mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle vihollisen lakeuksilla.

Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia hänelle oli tapahtunut.

"Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja, ritari Kaarlo?" kysyi hän viimein. "Olettehan menettänyt siellä puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun puupölkyn seurassa."

"Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona", vastasi Kaarle; "hän tahtoo elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa. Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa."

"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä, niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta. Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."

"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa niin oppinutta miestä."

"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa, tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla. Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."

"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä arvokas kuin hän."

"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari; "hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei ollut muka valta avata — ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle kuolinhetkellään" — —

"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."

"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan, jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo. Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."

"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme, olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."

"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!" alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.

"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."

Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.

"Tietäkää siis", alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, "meitä uhkaa täällä suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen, lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme voittaa — ja minä", tässä hän pysähtyi punastuen, "elkää uskoko sitä ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen — minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta merkistä."

"Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!" vastasi Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. "Joko hurskas piispa on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!"

"Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista kuntoanne", vastusteli Kaarlo suuttuneena, "mutta minun täytyy suoraan sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä, missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!"

Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.

"Te olitte oikeassa!" huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti. "Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!"

Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen sulkea heiltä paluumatkan. "Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät kuoliaiksi tai antautua", sanoi Absalon Belg.

"Tai murtautua miehuullisesti läpi!" huudahti Kaarlo paljastaen miekkansa.

"Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin sen mahdolliseksi!" vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa. "Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan ihmeidentekijän."

"Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!"

Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti, katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. "Nyt joutuin eteenpäin!" huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan, mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.

"Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!" huusi Absalon Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.

"Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen", ärjäsi hurja Kyriawan. "Te olette jalompi uhri kuin sata härkää."

Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings