← Table of contents
Waldemar Seier

YHDEKSÄS LUKU.

Maija Halonen translation

Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.

Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.

"Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta", kuiskasi Otto. "Enemmän on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla."

"Sepä oli huimapää teko", kuiskasi Kaarlo. "Miten hän siitä suoriutui?"

"Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi, ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä."

"Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu hyvin", sanoi Kaarlo, "niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa onneaan".

"Tuletko hulluksi, Kaarlo?" kysyi Otto. "Et toki ajattele sellaista seikkailua."

"Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari."

"Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin kenet ottaisin!" kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta. "Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria", lisäsi hän nopeaan. "Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni, kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin tytön veli."

"Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!" vastasi Kaarlo loukkautuneena. "Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa."

"Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston kanssa!" sanoi Otto. "Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja ystävällinen kaikkia kohtaan."

"Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani", sanoi Kaarlo posket harmista hehkuvina. "Jos minä olisin ritari, kuten te kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!"

"Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin", sanoi Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää ympäröivien huomiota.

Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella, köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen. "Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan kanssa!" sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja sovittamaan tekonsa.

Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana, muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan, mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa kuninkaan läheisinten joukossa.

Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.

"Mitä tahdot, rakas veli!" sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen kättään. "Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen."

"Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet, varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa."

"Jeesus Maria, mitä sanot!" huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen kuolonkalpeaksi.

"No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan! Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan. Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä, tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!"

"Miten johdut siihen, rakas veli?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!"

"Ah en — teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen —"

"Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!" väitti Kaarlo aikoen pidättää häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.

"Ei siitä mitenkään tule hyvää!" sanoi Kaarlo levotonna itsekseen. "Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!"

Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.

Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa, eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa, niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui ja kalpeni.

"Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!" sai tyttö vihdoinkin sanotuksi. "Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko, että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!"

"Henkeni!" keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. "Vapauttani kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis Kristiina, mitä minä jätin — —"

"Ah, sinettisormuksenne!" keskeytti Kristiina nopeasti. "Tosiaan, se on minulla — minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!" Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä sormuksen. "Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille — —"

"Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!" keskeytti Otto hänet. "Ja sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina! Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se ole teille epämieluisa muisto!"

"Mutta Jumalani, herra kreivi!" sanoi Kristiina sävähtäen veripunaiseksi. "Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän ruhtinasvaakunanne?"

"Katsos, minulla on toinen!" vastasi Otto. "Ja jos todella tahdotte antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti, joka riippuu sen vieressä."

Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui neidon käteen ja painoi sen huulilleen.

"Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;", alkoi Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. "Kuulkaahan toki Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä — se on se kavala pappi, jota te kerran loukkasitte —"

"Mitä, Arnfredko?" kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden. "Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!"

"Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän on tehtävä?"

"Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa, ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?"

"Ah en, herra Otto!" huokasi Kristiina. "Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä osaatte varoakaan!"

"Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan; kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä."

"Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia."

"Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa", sanoi Otto pudistaen lämpimästi tytön kättä. "Jumala teitä siunatkoon!"

"Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!" sanoi Kristiina ja vastasi kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä nopeasti takaisin. "En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa minua."

Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan hovitakkinsa alle rintahaarniskan.

Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle. Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa, jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun äänen:

"Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan! Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa."

"Kaarlo", huudahti nyt Otto. "Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi! Sinä olet haavoittanut minua — minähän olen Otto. Sinä varoitit äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun ystävyyttäsi?"

"Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!" huudahti Kaarlo. "Tekö se olette, ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi. Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?"

Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen. Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings