KAHDESTOISTA LUKU.
Maija Halonen translation
Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta. Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.
Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214. Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen Kaarlo.
"Huomenna siis rynnätään linnaan!" — sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin — ja tästä päivästä kaksi vuotta taaksepäin —"
"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi helisevän!" vastasi Otto.
"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla, olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen tukka ja hänen siniset silmänsä."
"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä sisareni tähän kuuluu?"
"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa. Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis! ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; — olisitpa kuullut hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei tottele? — niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja kultakannuksistasi."
"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo miekkaani."
"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle: se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa, kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen eteensä, — niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."
"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta saavuttamastani kunniasta."
"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"
"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun sisareni kuninkaalle kuuluu?"
"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat, että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä Riiben linnassa — tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin kasvatusäitinä — mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena, jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja kaikella kunnialla se josta hän käy."
"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan, jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous, se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä hetkestä lähtien olette te veriviholliseni — te olette riistänyt minulta rauhani ja kunniani!"
Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa; hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.
"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat, kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä —"
"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani. Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta papilta" — — —
"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa? Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle — josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; — olisitpa kuullut, mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" —
"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas. "Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka oma veljeni — niinkuin olit paras, ainoa ystäväni — hengelläsi saat maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran, jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.
Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.
"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert, kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi tietoisuus ylivoimastaan. — "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto, Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt leikitteleminen.
"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista. Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo, ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"
Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.
Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä, kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.
"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni! Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa — hänhän ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä — ah, hänen surullista katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin — ei, en tahdo enää koskaan häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.
Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin, jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan sisarenpoika — mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen minä hänelle vielä näytän, — en minä saanut ritarilyöntiä sisareni tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."
Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin, intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä, hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä ratsastajaa kohti.
"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun iankaikkiseen tuleen."
"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"
Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse; suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois. "Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte minut — haa, kuka olette?"
"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään. Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"
Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.
"Pidä suusi, saatana!" huusi Kaarlo nyt. "Jos vielä lausut ainoankaan jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle kaarneiden syötäväksi!"
"Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!" kuiskasi kiusanhenki ja kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. "Jos jaksoin saada voiton Tanskan kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!"
Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt, että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta, ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana kaatumataudin kouristuksissa.
"Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?" kysyi mies ja teki ristinmerkin. "Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne krouviin?"
"Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut hirsipuusta", sanoi Kaarlo. "Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!"
Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.
Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra, kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan. Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet voittaa.
Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. "Lupasin teille pikaisen ripityksen!" sanoi hän, "sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla, mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia helvettiin!" Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä hetkenä hyvänsä.
"Hohoo!" sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, "olenko minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut — minä keitin sen vain — ja siitä synnistä minulla on jo päästökirja" — —
"Kuollut — kuningas Valdemar kuollut — myrkytetty!" — vaikeroi Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"
"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! — Murha! Apua!"
Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.
"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa? Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!" huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella, olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja riistäneet aseen häneltä.
"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä, outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet voi kaikkien nähden hirttää!"
Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.
Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän saattoi kuulla oudon ritarin äänen.
"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" — kuului syvä, voimakas ääni lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille. Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja tomusta! Armon ovi on leveä."
"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä; mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi sittenkin jää liian soukaksi."
"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no, siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."
"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas, "sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi? Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä, sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."
"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua. Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on vetoa — panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän painaa?"
"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja kaunis — ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen — mutta mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"
"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" — lausui syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"
"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase — käsi, joka minua käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa, rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes siedettävä kiirastuli siitä synnistä! — Mitä tulee kuninkaaseen, joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja pannaanlasketun piispan palaman."
"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka minulle vannoit?"
"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni — "tekö se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin — sen yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte kirkonkiroukseen."
"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, — olen joutunut uudelleen kirkonkiroukseen."
"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu — teidän sormenne polttavat ilmassa —. Voi, voi, te olette vihkinyt minut ikuiseen tuleen!"
"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas syvä ääni lausuvan, — "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."
Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt, että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa, joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin. Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen "niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, — sama rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! — Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"
Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun. Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä. Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi, itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.
"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."
"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"
"Mikä piispa?"
"Outo ritari, aioin sanoa."
"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. — "Tuli tieto, että rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä, kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa, haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!" lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei, kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."
"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."
"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.
"Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä", sanoi Kaarlo. "Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin omantunnontuskiin."
"Eikö sen kummempaan?" sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. "Se tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä. Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö ainakin, maksaa mielenne mukaan." Näin sanoen pisti hän kukkaron taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.
Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.
Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen, komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin, Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.
Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat, joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat hänen mielessään synnyttäneet. "Mutta mitä kuningas sitten Gentissä tekee?" kysyi hän Junkker Strangelta, "minä luulin hänen vielä olevan Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä Flandernista."
"Sitä on kyllä lupa kysyä", vastasi Junkker Strange, "mutta ihmetellä ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä, jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville, että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en tiedä, sopiiko siitä puhua."
"Miksi ei?" sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, "maanmiesten kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo, kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua."
"Prinsessa Berengaria?" kysyi Kaarlo säpsähtäen. "Kerrottiinhan pari vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa."
"Se kai tapahtui vain kokeeksi", sanoi Absalon Belg, "niin ylpeä ja kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin hänellä on kruunu odotettavissa."
Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän. "Ah, kunpa olisi niin hyvin!" huudahti hän ja ajatteli vain, että jos kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.
"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."
Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin, rehellisiin silmiinsä.
"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."
Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa. Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja Berengariaan.