ENSIMÄINEN LUKU.

Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla, että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.

Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin komeammat kuin mitkään edellisistä.

Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan kanssa.

Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka, Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava, eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä, ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein piirtein — siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean walkyrian, — Berengarian kaltaiseksi.

"Suurenmoista! Ihanaa!" huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle kuninkaalle. "Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän, ihmeellisen sankarikansanne kanssa."

Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät. Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja varoittavana hänen luokseen. "Minun herrani ja kuninkaani!" sanoi hän. "Viesti Böömistä." Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden. "Böömistäkö?" hän kysyi. — "Ritari Glug? — Ei, se on mahdotonta!"

"Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi", vastasi arkkipiispa, ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi, nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen arvokkaasti.

"Seuraa minua huoneeseeni!" sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa oli tehtävä.

"Meidät on petetty!" huudahti kreivi Henrik. "Se helvetin poika osaa noitua, — tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. — Nopea ja rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; — — mutta jos kuningas sitä ennen istuu tornissa — —"

"Liiallista uhkapeliä!" keskeytti hänet Hildesheimin piispa. "Mutta minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa ohikulkiessaan."

"Lukekaa, lukekaa!" huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen pergamenttiliuskan ja luki:

"Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.

Otto, Lüneburgin kreivi."

"Hm!" mutisi kreivi Henrik. — "Kyllä sekin hetki vielä koittaa, jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!" — lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella eikä ikkunan luona.

"Jos niin on", alkoi vakava kreivi Adolf puhua, "niin olkaamme kaikki kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin sukulaiselta."

Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen, palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla, että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.

Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi. Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.

Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön, luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman, eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään. Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa. Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen, sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta vastaanottamaan.

Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen, huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.

Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.

Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen viipymisensä syytä. "Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi vastuksesi ja typerät kujeesi?" sanoi hän "Mutta sinä saat säästää selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle kirje jonkun toisen kautta."

"Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä minä en luota schweriniläisiin enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan. Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että makasin kauan tiedotonna."

"Olitko tiedotonna?" vastasi kuningas. "Se selvittää asian, sillä silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt ne pätevinä."

Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan. Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan, joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään. Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen intohimoisesta, levottomasta sielustaan. "Nyt reippaasti eteenpäin!" hän huusi miehilleen. "Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa kyllä taittaa vaikka niskansa!" Samassa hän painoi kultakannuksensa oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin. Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine, loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.

Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.

Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen; hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla kutreillaan välkkyili helminauha.

Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. "Sanokaa minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?"

"Onneksenne, jalo kuningattareni", vastasi Junkker Strange, "että te näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar."

"Ettehän näe väärin, herra Strange?" vastasi Margareta ja hän kalpeni. "Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa morsiantaan."

"Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!" vastasi Junkker Strange. "Hän on mies, joka uskaltaa kohdata vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää itsensä voitetuksi ja vangituksi."

"Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta", huokasi kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. "Morsian tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän on?"

"Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!" vastasi Junkker Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota hän turhaan koki salata. "Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa: Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin taivaan enkeliä."

Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan. Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle viihtymistä valtakunnassaan.

Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla. Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen. Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain, sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar, soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä, juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman onnellisin sulhasmies.