← Table of contents
Waldemar Seier

KYMMENES LUKU.

Maija Halonen translation

Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa, yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin. Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi. Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi, sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.

"Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?" kysyi hän saksin murteella, satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa tanskalaisen sanan.

Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. "Jos te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat ladosta", vastasi hän — "niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin olleen tuolla puolen Ejderin."

"Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?" kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.

"Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle puolen."

"Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan kuninkaan läänitysmailla!" vastasi Otto ylpeästi. "Kaikessa tapauksessa minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!" sen sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.

Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: "ratsasta vain, typerä nulikka!" murahti hän. "Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne."

Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.

"Saat kernaasti, nuori keikarini", vastasi ratsastaja matalalla, raa'alla äänellä, "jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä Schwerinin kaupungistamme."

Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä, leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen, villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka, minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. "Taidatte miehuudessanne unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin minä", vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne sankarin kanssa."

"Minä en tappele nulikoiden kanssa!" murahti ratsumies — "Mutta luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen."

Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa. Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. "Jos kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!" sanoi hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.

Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.

"No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!" sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. "Näytäppäs nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!" Sen sanottuaan hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.

"Sinun hevosesi on parempi kuin minun!" sanoi ratsumies, kun he taas ratsastivat vierekkäin. "Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen, on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä." Näin sanoessaan hän näytti aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa, kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista suortuvistaan — ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta, sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi auttaisi hänet varmasti vapauteen.

Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan, jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin. Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen, jotka odottivat herrojansa linnanportilla.

Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa, jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan; mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät olivat varustetut rautakangilla. "Epäilemättä kreivien vankila!" arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään. "Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä aurinkoa." Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla, ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia. Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita, sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan ja kysyivät raa'alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä, sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.

"Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!" vastasi Otto hämmästyneenä. — "Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi. Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni."

"Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!" murisi vanhin sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia, punaisia viiksiään. "Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan. Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta, mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa."

Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. "Minä olen tullut luvallisissa ja rauhallisissa aikeissa", sanoi hän, "eikä linnan, jolla on noin urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?"

"Hän taitaakin olla kunnon poika!" sanoi vanha sotilas tovereilleen. "Jos hän kulkee täällä luvallisilla asioilla, niin olkaamme hänelle kohteliaita. Juokse sinä, Fritz Grönhagen, hakemaan viiniä vanhalta Martti veljeltä luostarikellarista! Minä pitelen niin kauan joustasi. Vanhus ei näe tänne asti, joten voimme juoda rauhassa, ja kun kreivit tulevat näemme sen mäeltä ja ehdimme muurille ennenkuin koira kerkiää haukkumaan."

Fritz, nuorin sotilaista, antoi heti pois jousipyssynsä ja vastaanotti ihmetellen ja iloisena kultarahan, jonka Otto kreivi jo oli ottanut esille.

Sill'aikaa kun hän oli viiniä hakemassa, heittäytyivät hänen toverinsa pitkälleen viittojensa päälle vallituksille, ja asetettuaan rauhallisesti aseensa syrjään, pyysivät he "vieraan nuoren herran", joksi he nyt kutsuivat häntä, istumaan heidän joukkoonsa.

"Kuulkaapas, nuori herra, onko totta, että teidän kuninkaanne aikoo ruveta hätyyttelemään meidän kreivejämme tuon pitkäkoipisen Juhana Ganzin jutun johdosta", kysyi vanha sotilas ja oikaisi itsensä. — "Ei sen villihanhen tähden kannattaisi niin suurta melua pitää; hän oli kunniallisesti ansainnut sen, että revimme hänen pesänsä. Koettaakin sellainen pitkäkoipi lurjus pistellä meidän kreivimme nokkaan läänitysvelvollisuuksiaan Tanskan kuningasta kohtaan!"

"Siitä tapauksesta minä en ole kuullut mitään", vastasi Otto.

"Te tiedätte kyllä enemmän kuin tahdotte ilmaista", alkoi sotilas taas puhua. "Mutta viisas mies vaikenee siinä missä ei uskalla puhua, ja minä myönnän teidän olevan oikeassa. Mutta ettekö te ole kuullut mitenkä teidän kuninkaanne ja tuo saatanan Albert kreivi ovat kurittaneet Pommerin herttuaa? Ja ettekö te myöskään tiedä, onko niissä huhuissa perää, jotka kertovat teidän nuoren kuninkaanne kesken suurisuista urhollisuuttaan taas hautovan naima-ajatuksia, aikoen kosia Böömin prinsessaa, jota hän ei ole tainnut koskaan edes nähdä?"

"Siitä olen kyllä kuullut jonkin linnun laulavan; mutta onko siinä perää, sen jätän sanomatta."

"Hm!" mutisi sotilas. "Outoa on tässä maailmassa noiden suurten herrojen ja ruhtinaiden kosiminen. He eivät saa niinkuin joku meistä, maistella olutta ennenkun sen juovat, vaan saavat ostaa kissan säkissä, ja jättää kaikki sattuman varaan. Senvuoksi käykin niin kuin lauletaan laulussa:

"Prinsessa kuninkaan kruunun saa: Ei varpunen kurjen lainen! Kyökissä tyttönen askartaa — Ja maatakin hallitsee nainen."

"Sitä ei kukaan sano minun enostani", oli Otto sanoa innoissaan, "ei kukaan voi sanoa kuningas Valdemarista", oikaisi hän nopeasti, "että hän antaisi miehen tai naisen pitää itseään kurissa! Mutta sanokaapas minulle", hän käänsi äkkiä keskustelun, johtaakseen huomion toisaalle, "onko totta, että teidän urhollisen kreivi Henrikin vaimo on hyvin kaunis, mutta hän itse musta kuin korppi, sekä että hän aina näkee itsensä toisella silmällään ja toisen kääntää nurin muita katsellessaan?"

"Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan", vastasi sotilas äreästi. "Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella Henrik-kreivistä", torui hän. "Hänen laisensa herran edestä juoksee vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! — niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele. Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta ainoatakaan pahaa sanaa siitä — ja päälle päätteeksi kreivi Alben vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee — mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit! Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun."

Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli lopettanut.

"Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon", sanoi hän itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, "kas sitä te nuori herra, ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä voi teidänkään paksut aivonne käsittää. — Mutta, minä voin sen kertoa teille! — ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä teidän kannattaa kuulla se vielä kerran."

"Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata kertaa!" — keskeytti Fritz hänet. "Jos et sinä olisi kopannut neitoa vanhan markkreivin tornista, — niin — —"

"Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut tornissa — sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän parempaa oloa."

"Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan pyöreä" — mutisi yksi sotilaista.

"Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!" alkoi vanha Kunz taas puhua. "Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin."

Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta, rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. "Niin, niin", sanoi hän, "humua ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan."

"Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa maistua liian makealta?" kysyi Kunz. — "Kyllä me vielä kerkiämme pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden."

"Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin ajattelevat retkeä pyhälle maalle?" kysyi Otto osanottavasti "Minä luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan."

"Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi pujahtamaan käsistämme."

"Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?" kysyi Otto. "Eikö kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?"

"Sitä minä en tiedä", vastasi Kunz, — "mutta sen minä tiedän: jos kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää sinut koiranluolaan. — Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi rajavartijoista — aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni! Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana."

Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.

"Muureille, pojat!" huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. "Herrat tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! — Pois tieltä, nulikka!" huusi hän Otolle. — "Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen vuoksi hirttämisesi toistaiseksi."

Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille. Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan, nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. "Kiitos viimeisestä, toveri!" murahti hän ja taputti nuorta kreiviä voimakkaasti olkapäähän. "Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun korvaasi tiellä?"

"Jotenkin!" vastasi Otto. "Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne."

"Oletpa sinä aika poika!" vastasi ratsumies. "Enkä minä nuolella kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat tulevat!"

Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista. Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.

Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu, ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi. Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla, kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit kimaltelivat helmien välissä.

"Tuo on varmaankin musta Henrik", sanoi Otto vierustoverilleen. "Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla palmikoillaan, hänen puolisonsa?"

"Ei toki!" vastasi soturi. "Hän on portugalilainen prinsessa Bengard eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän onkin komea nainen — kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi."

Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea, jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.

"Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa ympärilleen!" sanoi soturi. "Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet koristavat."

Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja miellyttävän lempeästi.

"Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!" jatkoi sotilas. "Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa."

"Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän kuin joutsen kaarneelle", vastasi Otto. "Tuo herra hänen vasemmalla sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?"

"Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!" sanoi ratsumies. "Henrik kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan, koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja valtakuntaa hallitsee."

"Jos tuo oli kreivi Gunzelin", vastasi Otto, "niin varmaankin tuo on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä."

"Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta, jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään. Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja harjas heillä on kuin villisialla."

Sill'aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen, eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu, että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi. Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään, sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa surumielisesti hymyillen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings