PYHÄKELLOT.
Reading edition
Käy henkäys siimeissä illan suun, Ja kullassa välkkyvät pellot; Läpi hienon auteren heinäkuun Soi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt, Miss' siimestä köynnökset loivat; Hän miettien kääntyy äitiin nyt: "Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään, Mi on uupunut leikkilöistä, Ja pienistä pojista kertoo hän Ja häijyjen peikkojen töistä.
* * * * *
"He läksi ruusuja poimimaan, Rusoruusuja lehtikoista; He perhoja liidätti laitaan haan, Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan, Vain kauemmas yhä ko'ista: Salon synkkiä teitä jo astutaan, Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maan Ja saavuttaa suurenmoista — Ja tuossapa aurinko lappeellaan Se kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan, Hän häijyin haltioista: Jos poiat hän lumoo, ei aiatkaan Lumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan Muka kiinni jo auringoista! Ja silloin peikko julmimpinaan Käy vastahan loukeroista.
"Mut vait! — pyhäkellot soi yli maan — Ään' kaikuu kallioista! Heti poissa on peikko — ja peloissaan Pojat katsovat toinen toista.
"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan Pois yöstä ja synkistä soista; Ja he niin tuli kotiin nukkumaan — Tui, tuuti! — ja uinuvat ko'ista."
* * * * *
Pien' poika on nukkunut vienoiseen Pää kutrikas äitiä vastaan; Tää poian silmistä pyyhkii veen Ja katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi, Se ahdisti äidin rintaa — Mut kellot ne pyhää maahan soi Ja kaiutti vetten pintaa.