III JÄRVEN KELLOT.
Reading edition
ROMANSSEJA JA BALLAADEJA
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin Ne Unnukan pohjasta soi, Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon Ään' aalloista huminoi. Kun sodat soivat — niin tarinoivat — Ja kirkkoja ryöstettiin, Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt Ja pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulki Ja poltti ja ryösti maat, Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan, Ja ol' surmatut asukkaat, Niin silloin yöhön soi metsävyöhön Veen pohjasta kellot ain, Mut nyt — miten lienee, ja miks, ken tiennee? — Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan, Ett' aikaa kovaa se ties, Ett' uhkaa surma, tai nälän turma, Tai sota ja vieras ies: Soi vieno soitto kuin ääni loitto, Niin murheisen kaihoisaan Ja aikain mennen ne aina ennen Soi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin Ne Unnukan pohjasta soi: Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa, Sen kyllä arvata voi. Ne itkuja ääneen soi aian jääneen Ja suree murheita maan, Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat, Jää tallattavaksi vaan.
1901.