II GEELITÄR.

ELEGIIA

(Robert Bruce on voitettuna ja Edward I:sen sotajoukot ryöstelevät Skottlantia. Harmaapää runoilija, Thomas Lermont, istuu kalliolla Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)

I

Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs! Murhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäin Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit, Veit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan, Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo: Tääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan, Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn; Lehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui, Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut. Kirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuin Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon; Hirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koirat Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys. Riemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten, Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait, Katseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön — Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!" Maahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas; Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa, Rauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä, Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit; Silmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun, Heimosi laajan maan, — taistit taistoja sen! Näit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi, Näit tuhopäiviä myös — halloja, kylmiä koit; Halloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin, Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös! Taas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimo Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi, Intoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi, Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous! Näitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteen Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit! Rauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla, Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään! "Miks", nyt mietit, "kauvemmin käyn arkana kaihoin? Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen! Murheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen." Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi! Mustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski; Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.

II

Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy: Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo, Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois; Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on. Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä Kesken pauhuakin vienona itkuna soi, Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan, Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi! Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan, Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön, Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns: "Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun, Harvoja nähnyt lien — itkenen onnea nyt! Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat, Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin: Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa, Konsa ma nuorintain viimein turvata koin. Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän, Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää, Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti: Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön! Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan, Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei, Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. — En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa, Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös, Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet, Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien, Vein talutellen viimeistäin — surupäiväni lasta — Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin! Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin: Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! — Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha: Versovi kansastain uusia taimia taas! Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä, Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on." — Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos: Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?

III

Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti, Oikeni istumahan sammalepaadellaan, Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten, Suori jo järjestäin kultaa suortuvien; Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs Katseen jännitetyn loitos usvihin yön: Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi; Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet! Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan. Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin Riemua näytelmäin ääneti katseli hän; Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski, Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas. Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään! Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön, Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen, Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!" Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen; Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu, Itse jo intoutuu laulua laulelemaan; Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan: "Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan. Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on! Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa, Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös! Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa: Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa, Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo. Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä, Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"

1901.