YÖLLINEN SEIKKAILU

Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.

Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä, siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.

Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina, mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia, valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään olevan ystävyydenmerkin.

He eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina herätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti pimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean sammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen valossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi. He eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt tuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään kuin olisivat nukkuneet.

Ainoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat jatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten äänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä lähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus. Pieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää kellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti korvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän metsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa vaikutusta. Puukonnan huuto — äänekäs ja moneen kertaan toistettu — varoitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja taivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.

Mutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin rajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen, mistä oli kyse.

Metsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset parveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat fosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.

Poikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin, jolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan toisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä maanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät liikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin hävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta. Niitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.

Pojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten — petoeläinten silmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he eivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat olla karhuja, ahmoja tai panttereita.

Pojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja valmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät nuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja päästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää vihollista.

Kiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä kuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei. Haukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut koira vaan susi — haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen jatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui niiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne tuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin onkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne kiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.

— Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. — Hyvä, ettei mitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet vieraisille luoksemme.

— Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. — Meidän täytyy nyt pysytellä valveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset eivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.

— Totta kyllä, myönsi Lucien; — mutta ei meidän kaikkien tarvitse valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.

— Ei, vastasi Basil. — Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla vartijana.

— Veljet, ehätti Francis, — minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.

— Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, — minä, minä!

Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin synkkään pimeyteen sen takana.

Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta, kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.

Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi ja hiipivän lähemmäksi.

Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi ja sudet poistuivat.

— Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, — ne saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja. Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.

Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään kuin aikoen ryhtyä johonkin.

— Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. — Noiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti. Ihmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.

Hän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa karhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja sidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen pään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten hän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti köytensä puuntyveen.

— Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, — voitte kierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse yölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.

Näin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.

— Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja katsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. — Haa, messieurs loups [herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää yötä!

Hän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman minuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.

Basil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli — ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli sukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat rohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain lihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne juoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen kaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi nukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin makupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen, etteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä vanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla hypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään muutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä suuremmaksi.

Yksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen kappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät koskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa ja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi pudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin yrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.

Vanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat niistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon luo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa alkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat päässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas röykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän kiljahtamaan kauheasti.

Marengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä äänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa. Basil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä Francisin ja Lucienin seuraamana.

Kaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan ja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset pötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta muutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita karhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen, jolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi kuoliaaksi.

Lihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä suunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös. Mutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska sudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja, etteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.

Heitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa sisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.