LUURANKO ILLALLISEKSI

Pojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he käänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan pohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko oli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin, missä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin auralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut sorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan selvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin toivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.

Mutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat lähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei lakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei ollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä saadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin säteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.

Nyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä vakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän iltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä nurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin apeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla puhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia lukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin autiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan puhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.

Antiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden aukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen nopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja vaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan lähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua, mutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden lihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin kieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän todistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät, että ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä laumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun muassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien heikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan yrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee hajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia pelkureita.

Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista, valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.

Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin, pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.

Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana preeriaa — sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen joka puolella alabasterin valkoisina.

Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta, ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä, heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta, jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat, ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden puutteesta.

Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä. He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.

Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella. Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin määrin matkustajiemme voimia.

Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata. Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.

Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat kaikki menehtyneet puron partaille.

Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät valmistamaan leiriään.

Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet, lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä, voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut. He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut. Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.

Tämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja pojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että luista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti toisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma. Epäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin tuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti keittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja ottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon kylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia yrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta villisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän keittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan kiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli riemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava nauru.

Francis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin ikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil nauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien olosuhteiden vallitessa.

Hän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin voitonriemussa.

— Tänne, veljet! hän kiljui. — Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on illallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika tomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä, vaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä! Tässä on teille illallista, hahahaa!

Lucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin viittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn. Nivelet olivat täynnä ydintä.

— Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja… riittäisivät ravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa illallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään yltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme vaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut oikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua kantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista keitetään.

Puhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä ainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä eläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun puhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan yksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja metsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin vahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin kauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.

Kun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden käristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä, ja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä oivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja pojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt olivat olleet ja menneet.

Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka, joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta sadekuurosta huolimatta.