YÖ ERÄMAASSA

Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien lakkaamaton tshuu-tshuu joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän reittinsä yli.

Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä. Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.

Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli liian myöhäistä katua — kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat kokea.

He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian, sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain herpaantuneesti ja hitaasti.

He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti maan sisään avautuva barranca. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle, milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.

Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä ylimenopaikkaa.

Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt. Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät. He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina ruohikolle.

Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli tuskallista kuulla.

Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut kylliksi voimia palata sen luo.

He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella puolella.

Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.

Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja epätoivoa.

Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta. Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa tulijoille.

— Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!

Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä. He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.