FRANCIS KOMPASTUU

Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle. Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista joista.

Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.

Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen. Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun — köynnöksiä ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin. Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan silkinhienoilla teriöillään.

Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia, jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja, joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia kartioita — kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.

Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta — joko luontaisesta laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin, mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.

Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa. Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden lähellä oli parvi kiljukurkia — jokainen täysikasvuisen miehen korkuinen, — ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain hiekkakurkia.

Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.

Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen Louisianan erämaiden suoseuduille.

Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle paikalle. Paikka oli avoin — siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja — ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat leikattu talteen — niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun metsästäjät lopettivat illallisensa — tai oikeastaan päivällisensä, koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.

Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei ollut muuta hommaa, päätti bayoun rantoja pitkin hiipien ampua flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja lähti.

Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.

Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen. He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus — alligaattori!

Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia — yli kuusi metriä pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti. Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan hengästyneenä ulos pensaikosta: — Karhu, karhu!

Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli ryhtynyt takaa-ajoon.

Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil, joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.

Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.

Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.

Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä — aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.