LEIRI
Valfrid Hedman translation
Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta korpea.
Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä. Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä aikaisemmilla metsästysretkillään.
En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat jääneet yöksi.
Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä liuskoina.
Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli, ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli magnolia.
Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja, jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa, luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen leiman.
Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia, korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä "sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn. Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista mallia, jollaista siinä maassa nimitetään alparejaksi. Siinä oli vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita huopia — punaisia ja vihreitä — sekä karhunnahka ja pari puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja, suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas, ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt lataimien ulospistäviin päihin.
Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu — paras polttopuista, — vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja, kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine varsineen.
Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista olennoista.
Mainitsemme ensin sankarimme — Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen, hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää. Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan. Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään. Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.
Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.
Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea ratsu — puoliksi arabialainen — ja nähtävästi hyvin voimakas ja raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari — siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi, se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan että luonteeltaan oikea hevonen — sitä pientä, mutta tulista rotua, jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) — varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.
Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja keittoastioita.
Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin — koira Marengo. Koostaan ja väristään päätellen — joka oli keltaisenruskea — sitä olisi voinut erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin sekoitus — voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.
Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.