ANTILOOPIT

Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen, levymäisen laen vuoksi.

Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita, Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.

Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt, aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista. Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.

Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.

Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa. Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän, kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä. Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.

Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla. Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.

Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen. Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon. Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle, mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä, ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.

Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla, niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.

Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle korpraalille tehnyt.

Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin esineisiin aavikolla.

— Ohoo, huudahti Francis, — onpa siellä aikamoinen liuta susia.

Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen päiväkausia sen kintereillä.

— Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. — Ne ovat luullakseni jotakin parempaa… ne ovat saksanhirviä!

— Eivätpä ole, vastasi Lucien. — Nehän ovat antilooppeja.

Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin juoksun tai sanoisinko lennon päässä — sillä sen ponnahteleva vauhti muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa. Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa janonsa ennen kuin menisivät levolle.

Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä niitä kohti.

Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä vanhoilta metsästäjiltä.

Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen haarukkaan ja polvistui sen taakse.

Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän, jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja laukaisi.

Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet syrjään.

Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin toveriensa luo.

— Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia antilooppeja. — Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.

— Haa, ilahtui Lucien, — sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin koirat!

Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa. Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen, vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen uuvuttavansa sen.

Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista, mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja vaivalloisesti.

Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän, ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi minkä voi — kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä ratsastuksestaan.

Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta, pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin, toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin tuore illallispaisti.

Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan kanssa ja käyttäen leipänä muutamia pinnonin siemenistä tehtyjä kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä unesta.