LÄHTÖ SUURELLE METSÄSTYSRETKELLE

Kesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat pitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot onnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten kirjeeseen, luvaten — jos mahdollista — hankkia valkoisen biisonin nahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti olisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän toivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin viipyessä.

Hugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen ehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen kysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä kun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli palannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret viiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.

— Et saanut sitä? sopersi eversti.

— En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.

— Yrititkö kaikkialta?

— Kaikkialta.

— Ilmoititko sanomalehdissä?

— Kaikissa lehdissä, monsieur.

— Ja tarjosit korkean hinnan?

— Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella dollarilla.

— Minä antaisin viisituhatta!

— Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole saatavissa Saint Louisissa.

— Mitä herra Choteau sanoo?

— Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista, mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja niistäkin vaadittiin suuret summat.

— Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen… suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?

— Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli kuunnellut kaksinpuhelua. — Mistäpä muualta kuin preerialta.

— Preerialta! toisti isä koneellisesti.

— Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle valkoisen puhvelin, takaan sen.

— Hurraa, Francis, huudahti Basil, — olet oikeassa! Samaa aioin ehdottaa itse.

— Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!

Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.

Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.

— Isä, sanoi hän, — on totta, että herra Choteaulla on paljon kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa. Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme, sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.

— Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa ehdotuksesta. — Tulkaa sisään… Syötyänne illallisen voimme jutella asiasta paremmin.

Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin seuratessa heitä.

Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.

Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin lähteä.

Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus. Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin. Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja "mes jeunes chasseurs" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä riippui.

Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia, heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut heidät nukkumaan taivasalla — pimeässä metsässä, suojattomalla ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain, ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota hän oli heille opettanut — etenkin Lucienille, — tekisi heille tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista, juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista kompassittakin — tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä. Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.

Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä kolmaskin syy — ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän luonnontutkijallamme se oli voimakas.

Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin toimeen ilman häntä.

Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta — ja he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä — aivan päinvastoin — enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia mukaan.

Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä, nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta metsästykseen Hugotilla — vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä — ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja intiaanit… Huh, intiaanit!

Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista heimoa — monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai myrkyllinen hämähäkki, — luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä kuin lähettää heidät villien pariin.

Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.

Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita nimitetään "sota-alueiksi" — toisin sanoen sellaisilla tienoilla, missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.

Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla, joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä. Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää päänahkansa tuossa tuokiossa.

Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:

— Talleta tämä tarkoin, Basil… tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä sitä koskaan käsistäsi… henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!

Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.

Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa, kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua kuultiin Francisin huutavan:

— Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!