← Table of contents
Mississipin metsästäjäpojat

PELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ

Valfrid Hedman translation

He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti, kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä, ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.

Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.

Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään. Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös. Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin, olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa kivääriään!

Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil, joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan, samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä ahneesti ateriaansa.

Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen hirviö virui liikkumattomana.

Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt selvä.

Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi, sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.

Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi. Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.

Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.

Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa aamua.

He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista, ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin, koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle. Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa, ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.

Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil, alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet. Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta vankilasta.

Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.

— Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, — niin hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi paikalleen, jos sitä haluttaa.

— Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — kylläpä olemme olleet pölkkypäitä! Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden käänteessä… tulkaa!

Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat. Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon päähän vartioimaan karhua.

Muutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja maa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen — asettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin —, kunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu köysi.

Nyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi petäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon ympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään — Francis oli näet saapunut paikalle — ja näiden lisäksi ison kiven koetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi sen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden pysähtyvän ruohikolle.

Köysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian raskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui ensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria vaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät häntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä Basil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun pelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki turvallisesti pinnalle.

Alas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi, ja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne saavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme tunsivat olonsa turvalliseksi.

He päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois niin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja he sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan kimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa olevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta, ja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten selkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings