JEANETTE JA JAVALIT

Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä. He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä, mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa, koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo. Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan parantaisi sen mielentilaa.

Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman näkyviinsä.

— Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista puuryhmän takaa. — Mitä siellä on tekeillä?

Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja laskiessa.

Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. — Ne saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.

— Ei, sanoi Basil, — susia ne ovat… tamman kimppuun on hyökännyt susia! Kiireesti pelastamaan sitä!

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla, kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.

— Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne olivat todellakin javaleja — meksikolaisia villisikoja.

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin, milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi ympäriinsä.

Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien, puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.

Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä, kiirehti perässä.

Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo — mutta Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä hampaillaan.

Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita tarvekalujaan.

Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan. Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.

Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan, muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden eläinten torahampaissa.

Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.